Jos saisin kerätä vain viittä Suomen paristasadasta syötävästä sienilajista, valitsisin yhdeksi lajiksi suppilovahveron, koska se on satoisa ja helppokäyttöinen.
Suppilovahvero on pienehkö, torvimainen sieni, jolla on ruskea lakki ja keltainen jalka. Se kasvaa kosteissa, sammalpeitteisissä havumetsissä usein suurina ryhminä.
Suppilovahveron voi sekoittaa lähinnä sieneen nimeltä rustonupikka. Myös pieniä seitikkejä saattaa joutua koriin suppilovahveroiden kanssa. Kun tarkastelee lakin alapintaa, huomaa erot lajien välillä: suppilovahverolla ei ole helttoja, kuten seitikeillä, vaan helttamaiset, haaroittuvat poimut. Seitikeillä on aina heltat. Niljakkaan tuntuisella rustonupikalla helttoja ei ole lainkaan. Myös kosteikkovahvero muistuttaa suppilovahveroa, mutta se on ruokasienenä vähintään suppilovahveron veroinen.
Sienikirjat kehottavat etsimään suppilovahveroita kuusikoista, joissa on paksu sammalpeite. Ei se huono ohje ole, mutta löytyy niitä muualtakin.

Pohjoiskarjalaiset suppispaikkani ovat usein mustikkatyypin mäntykankailta, joilla on tehty jokin aika sitten harvennushakkuu. Metsän ei tarvitse olla kovin vanhaa, kunhan maaperä on kosteaa ja kumpuilevaa.
Hyvin maastoutuvia suppilovahveroita voi olla vaikea hahmottaa, mutta vähitellen silmä tottuu hakemaan otollisia kasvupaikkoja ja erottamaan sienet kuolleiden lehtien seasta. Tyypillinen saalis muutaman tunnin retkeltä on 10-15 litraa.
Satokausi alkaa elokuun lopussa ja leutoina syksyinä suppiksia voi kerätä marraskuulle. Vanhaa sanontaa voisi laajentaa vaikkapa näin: ”akanottoon, ahvenenkutuun ja suppilovahveroon ehtii hidaskin mies”. Yhdestä yöpakkasesta sieni ei ole moksiskaan.

Miedon makuisena suppilovahvero sopii miltei kaikkeen ruuanlaittoon. Suosikkejani on kastike, johon kuullotetaan pannulla öljyssä sipulia ja valkosipulia, lisätään sieniä ja kermaa ja maustetaan. Mausteista toimivat esimerkiksi pippuri, timjami, fenkolijauhe, basilika ja chili.
Ohutmaltoiselle suppilovahverolle kuivaaminen on paras säilöntätapa. Ilman hyötykasvikuivuria homma onnistuu levittämällä sienet ilmavalle ritilälle ja huolehtimalla riittävästä ilmanvaihdosta. Helteiden varalle hankittu tuuletin on tässä mainio apu. Kuivatut sienet suljetaan ilmatiiviiseen purkkiin. Itse jauhan ne sauvasekoittimella tilan säästämiseksi.

Kuivurissa sienet kuivuvat yhdessä yössä, ritilällä ehkä parissa päivässä. Uunissa sieniä ei kannata kuivata, sillä ne mustuvat yli 50 asteen lämmössä.
Kuivattua suppilovahveroa voi ripotella sinne sun tänne. Itse tapaan lisätä sitä aika reilulla kädellä sämpylätaikinaan – en maun, vaan sienten sisältämien hivenaineiden vuoksi. Ja lisäähän sienirouhe myös sämpylöiden proteiinipitoisuutta.

Paras tapa oppia on sienestää kokeneempien kanssa ja pyrkiä ottamaan joka syksy pari kolme uutta lajia haltuun. Sieninäyttelyt ovat oivallisia tiedonkeskittymiä.
Itse opiskelin sieniä pääasiassa kirjallisuuden kanssa. Asetin itselleni tavoitteen, että maistan sataa eri ruokasientä. Sieni, jonka aikoo syödä, on syytä tuntea. Projekti kesti viitisen vuotta ja maksa on yhä tallella.

Kirjoittaja on joensuulainen ruokasieniharrastaja

Vähärasvainen proteiinipommi

Lähes 90 prosenttia sienestä on vettä. Kuiva-aineesta jopa 40 % voi olla proteiineja. Sienistä löytyy kaikki ihmisen tarvitsemat aminohapot.
Rasvaa sienissä on niukalti. Kasveihin verrattuna sienissä on varsin paljon kivennäis- ja hivenaineaineita. Sienet sisältävät erityisesti kaliumia, rautaa, sinkkiä ja seleeniä, ja pitoisuudet vaihtelevat sienilajista ja kasvupaikasta riippuen.
D2-vitamiinipitoisuudeltaan suppilovahvero on metsäsienten kärkeä.