Suoraan ylioppilaasta tohtoriksi

Teksti ja kuvat: Anna-Reetta Suhonen
Tutkijat ovat omiin kammioihinsa eristäytyneitä erakkoja, jotka työskentelevät yöt läpeensä. Ei pidä paikkaansa, sanoo Eino Solje. ”Tutkimus on oikeasti ryhmätyötä ja verkostoitumista ympäri maailmaa. Sekin on yllättänyt, kuinka sosiaalista tämä työ on.”

Jos luento ei olisi ollut niin tylsä ja pitkästyttävä, Eino Solje tuskin olisi ryhtynyt kirjoittamaan väitöskirjaansa jo opintojensa aikana.
”Ajattelin, että täytyy olla jotakin mielenkiintoisempaa”, Solje muistelee.
Tuon kohtalokkaan luennon jälkeen jo aiemmin neurologian laitoksella työskennellyt Solje päätti kysyä, olisiko laitoksella jotain kliinistä projektia, johon hän pääsisi mukaan. Professori Anne Remeksen tutkimusryhmässä oli tilaa. Pian Solje huomasi kirjoittavansa väitöskirjaa. Lääketieteessä sen tekeminen on mahdollista jo ennen valmistumista.
Soljen väitös käsittelee otsalohkodementiaa, joka usein diagnosoidaan virheellisesti psykiatriseksi sairaudeksi. Väitöskirja tuo myös esiin, että aivojen magneetti- ja isotooppitutkimukset eivät ole riittävän herkkiä erottelemaan psykiatrista ja neurologista sairautta toisistaan.
Aivot ovat monimutkainen ja kiehtova elin, josta tiedetään vielä varsin vähän. Solje ihmettelee, miten kaksi toisiinsa liittyvää erikoisalaa, psykiatria ja neurologia, ovat nykyään niin kaukana toisistaan.
”Vaikka ne tutkivat tavallaan samaa asiaa. Ei psyyke ole irrallaan aivoista tai päinvastoin.”

Jopa 60 prosenttia otsalohkodementiaa sairastavista potilaista on ollut psykiatrisessa hoidossa ennen oikean diagnoosin saamista. Sairaus ei ilmene alkuvaiheessa ollenkaan muistioireina, vaan apatia, käytöstapojen muutos, ritualistinen käytös, tunteiden ja sosiaalisten käytöstapojen häviäminen sekä päihteiden käytön lisääntyminen viittaavat enemmän mielenterveyshäiriöön tai psykoosiin.
Oireilu heijastuu myös lähiympäristöön, Solje muistuttaa. Ihmissuhteet ja perhe-elämä ovat kovilla.
”Omaisille diagnoosi on usein suuri helpotus. Ei olekaan kyse esimerkiksi parisuhdeongelmista, vaan outo käytös johtuu aivosairaudesta.”
Otsalohkodementian syynä on katsottu olevan C9ORF72 -geenin toistojaksomutaatio. Sama mutaatio aiheuttaa varmuudella myös lihaksiston toimintaa rappeuttavaa ALS-tautia.
Suomi on ihanteellinen tutkimusympäristö, koska täällä kyseisen geenin mutaatiota on havaittu eniten.
”Vielä ei edes tiedetä, mitä kaikkea se mahdollisesti aiheuttaa”, Solje sanoo.

Soljella väitöskirjan tekemiseen meni noin kolme vuotta. Samaan aikaan hän on suorittanut lääketieteen opintoja ja valmistunee lääketieteen lisensiaatiksi tavoiteajassa noin vuoden päästä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että väitöskirjasta huolimatta Soljen korkein tutkinto on vielä tällä hetkellä ylioppilastutkinto. Lääketieteessä kun ei erikseen tehdä kandidaatin tutkintoa, vaan lääketieteen kandidaatti on arvonimi. Tohtorin paperit Solje saa vasta lääkäriksi valmistumisen jälkeen.
Mutta miten on mahdollista yhdistää opinnot ja väitöskirjan kirjoittaminen? Eino Soljen mielestä se ei edes ollut vaikeaa.
”Merkittävä osa tutkimuksen tekemisestä on sähköpostikirjeenvaihtoa kollegoiden kanssa, ja sitähän voi tehdä missä vain kun on hetki aikaa.”
Toki onneakin on ollut matkassa. Rahoitus tutkimukselle varmistui nopeasti. Opinnoissakin oli sen verran väljyyttä, että työhuoneelle ehti aina hyppytunneilla.
Väitöskirjan kirjoittaminen kesken opintojen on vielä melko harvinaista, mutta Eino Solje uskoo sen lisääntyvän. Soljen kanssa samalla vuosikurssilla on poikkeuksellisen paljon väitöskirjan tekijöitä. Kyse on paitsi tiedonjanosta, myös työllistymismahdollisuuksien parantamisesta.
”Jos haluaa erikoistua suositulle alalle tai saada viran, on tarpeellista väitellä. Koulutusmääriä myös lisätään koko ajan, joten pian ollaan todennäköisesti tilanteessa, ettei lääkärikään enää voi valita työpaikkaansa, vaan töistä joutuu kilpailemaan”, Solje uskoo.