Suomalaisten pingviinien historia koviin kansiin

Teksti: Pasi Huttunen
Vuonna 1989 perustettu Archgoat lukeutuu Suomen ensimmäisten black metal bändien joukkoon. Se toimii edelleen.

Tero Ikäheimonen: Pirunkehto - Suomalaisen black metallin tarina. Svart Records 2016. 512s.
Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metallin tarina. Svart Records 2016. 512s.
Suomalaisen black metallin historiaa kartoittava Tero Ikäheimosen Pirunkehto – Suomalaisen black metallin tarina jatkaa Svart Recordsin kulttuuritekojen sarjaa, jota jo aiemmin edusti Isten-metallizinen kokoaminen kovien kansien väliin yli 800 sivun tiiliskiveksi (Isten Fanzine: Don’t Break The Ghost, 2014). Suomalaisen raskaan musiikin historian valottamisessa molemmat ovat virstanpylväitä.
Osapuilleen 500-sivuinen Pirunkehto syytää lukijalle valtavan tietomäärän. Etenkin asiaan vihkiytymätön saattaa eksyä bändien, artistien, demokasettien ja pitkäsoittojen nimenpudotteluviidakkoon. Toisaalta juuri kirjan sisältämä valtava määrä uutta tietoa on sen suola. Uutta on luultavasti luvassa jopa genren sisäpiiriläisille – sikäli repaleinen ja hajanainen suomalaisen black metallin kenttä on pienuudestaan huolimatta tuntunut olevan.

Monille 80-luvun lopulla ja 90-luvulla nuoruudensa viettäneelle kirja on myös varmasti melkoinen hyppäys teinivuosiin, jos kirjassa esitellyn kaltaiset äärimetallibändit silloin kiinnostivat. Siihen aikaan kiinnostusta tietysti lisäsi se, että tietoa ja levyjä sai siihen aikaan vielä vähän paneutua etsimään. En minäkään muista yhtään missä ja milloin olen jotain Archgoatia teininä kuunnellut, mutta kun tämän kirjan lukemisen yhteydessä kuuntelin, että minkäslainen tuokin bändi on, niin äänimuistojen tulva oli aika voimakas. Kirjaa lukiessa muistui mieleen myös se harmitus, joka seurasi siitä, että onnistuin teiniaikoina missaamaan joka ainoan Joensuun suunnalla olleen Impaled Nazarenen keikan, vaikka kovasti olisin siihen aikaan hyvin pahamaineisen poppoon keikan halunnut nähdä.
Kolmas huomio on, että muuten rokkikaupungin maineessa oleva Joensuu ei ole kovin paljoa merkittävää bläkkistä ainakaan tämän kirjan perusteella tuottanut, mutta Kuopio sen sijaan sitäkin enemmän. Joensuulainen bläkkispoppoo Flauros sivuutetaan muutamalla maininnalla sivulauseessa. Täysin ymmärrettävää ja välttämätöntä, että karsintaa on tehty, mutta olisi joensuulaisbändin vaiheista ollut kiinnostava lukea.

Oman, joskin pinnallisen ja kritiikittömän käsittelyn saa myös black metallin alagenreksi ilmaantunut nsbm, eli kansallissosialistinen black metal. Yksi esimerkki jossakin määrin rasittavasta väistelystä on Goatmoon. Goatmoonin kohdalla voisi varmaan kirjassakin ihan selkeästi sanoa, että natsibändistähän siinä on kyse. Jos Goatmoon-artisti BlackGoat ilmoittaa itse olevansa natsi ja hänen musiikkinsa tulvii natsiaiheita sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä, niin sanankäänteillä kikkailu on aika vaivaannuttavaa. Se, onko kyseessä puhdasoppinen nsbm-bändi on puolestaan oma keskustelunaiheensa genrevääntäjille.
Ikäheimonen ei ryhdy moralisoimaan, selittelemään tai kaunistelemaan genren synkkää ja ajoittain rikollistakin historiaa vaan kertoo rajutkin faktat toteavaan tyyliin, mutta sortuu välillä edellämainitun kaltaiseen turhauttavaan kiemurteluun.

Kirja ei ole akateeminen historiateos vaan bändi kerrallaan suhteellisen kronologisesti etenevä nippu bändien tarinoita. Kirja on nopeaa ja kevyttä luettavaa. Lisäriemua tietysti tuo runsas pingviiniaiheinen kuvitus. Black metallin liittyvän runsaan tahattoman komiikan arvoa ei sovi vähätellä.
Jonkin verran rasittavaa huonokielisyytä ja silkkoja kirjoitusvirheitä on tekstin sekaan jäänyt, mutta huonompaakin kustannustoimittamista suomalaisilta kustantajilta löytyy harmittavan usein. Pahasti se ei Pirunkehdon lukukokemusta häiritse.
Mukana on valtavirrassa enemmän ja vähemmän tunnettuja bändejä, eikä orkestereiden kiinnostavuutta arvoteta niiden tunnettuuden kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, mitä uutta mikäkin bändi on genreen tuonut. Ikäheimosen kirja onkin eräänlainen black metallin käsikirja, josta historiallinen kaari kyllä hahmottuu, mutta yhtä hyvin sitä voi käyttää hakuteostyyppisesti ja etsiä tietoa omasta suosikkibändistään. Kirja perustuu vuosina 2014-2016 tehtyihin haastatteluihin ja aineiston rikkaus on kiehtovaa. Ikäheimonen on saanut kohteensa avautumaan asioista, joita ei välttämättä työpaikan kahvipöydissä tule huudeltua.