Omaelämänkerroissa kirjoittajan ego tulee usein liian pahasti hyvän teoksen tielle. Toisen kirjoittaessa elämänkertaa, on hänellä usein oma agendansa ajettavanaan. Luin esimerkiksi joskus Marlene Dietrichin omaelämänkertaa, jossa rehellisyys tai edes sen tuntu pysyivät tekstistä kilometrien päässä. Toisessa laidassa on Serge Raffyn elämänkerta Fidel Castrosta. Myönnän, että Castro ei mahdollisesti ole persoonista miellyttävin, mutta Raffyn teksti on niin inhottavan asenteellista, että lukeminen jäi minulta kesken.
Väliin jää monenlaista. Miellyttävän esimerkin tarjoaa Slashin ja Anthony Bozzan yhteistyössä kirjoittama Slash. Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa, kuinka totta kirja on, mutta se onnistuu todella kuulostamaan vilpittömältä ja rehelliseltä. Saul Hudson, eli Slash tuntuu kirjassa ihmiseltä, johon voi samaistua. Hän ei pyri esiintymään rock-jumalana, vaikka takakansiteksti jalustaa pystytteleekin.
Bozza lienee tehnyt suuremman työn kirjan teossa, ainakin niin ennakkoluuloinen mieleni olettaa, sillä hän on sentään toimittaja. Hän on onnistunut tavoittamaan jotain kaikua niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta, jolloin hänen työnantajallaan Rolling Stonella oli vielä kulttuurista merkitystä. Peruskertojan ääni kirjassa pysyy silti tiukasti Slashilla. Kahden miehen yhteistyö synnyttääkin kirjaan mielenkiintoisen ristiriidan, sillä Slash tuntuu tehneen kirjan lähinnä selventääkseen menneisyyttä itselleen. Bozza taas tahtoo oletettavasti takoa paljon rahaa rock-ikonin tarinalla.
Tällaista kirjaa on mahdotonta tarkastella objektiivisesti, kun on kasvanut Guns N’Rosesia kuunnellen. Slash oli aina jotenkin helposti lähestyttävän oloinen hahmo silloin teinivuosinakin. Hän oli hiukan vetäytyvä virtuoosi, joka piiloutui kitaran ja silinterin taakse. Axlin kanssa he muodostivat bändin sielun ja symboloivat samalla sen hajoamiseen johtaneita ristiriitoja.
Kirja toimii päiväkirjana Slashin riippuvuuksista, vieroituksista ja retkahduksista. Samalla se tarjoaa mielenkiintoisen vilauksen siihen, mikä synnytti ilmiön nimeltä G N’R, ja mikä sen lopulta hajotti. Kirjan luettuaan ei enää ihmettele sitäkään, miksi Chinese Democracyn tekemiseen meni niin jumalattoman kauan.
Kriittisesti arvioiden kirjassa on välillä turhaa jaarittelua ja jonkin verran rasittavaa toistoa. Lisäksi kirjan kritiikitön ja ihannoiva asenne niin kutsuttua rock-elämäntapaa kohtaan ärsyttää. Lähinnä se pistää silmään kuvateksteissä, jotka ovat välillä luvattoman typeriä. Ei kaikkea ole pakko vääntää rautalangasta.
Viihdyttävää luettavaa kirja silti on. Slash antaa arvokkaita elämänohjeita: ”Kun kusee alleen nahkabyysat jalassa, ne ovat armeliaampia kuin farkut.”