Esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobain ja Smashing Pumpkinsin Billy Corgan ovat nimenneet kyseisen albumin vaikuttajalevyihinsä kuuluvaksi ja se saavutti myönteistä vastakaikua myös punkyleisön keskuudessa. Yhdysvaltain markkinoille suunnatun kevyempisoundisen ja monipuolisen vuonna 1976 ilmestyneen albumin Nobody’s Fools jälkeen Whatever Happened to Slade tuli merkitsemään Sladelle paluuta yhtyeelle tunnusomaiseen suoraviivaiseen rocktyyliin.
Singleformaatissa albumilta julkaistu Gypsy Roadhog saavutti brittilistalla 48. sijan. Keikkastandardiksi muodostunutta avausraitaa Be kaavailtiin myös singleksi, mutta heikon taloudellisen tilanteen vuoksi kyseistä ideasta luovuttiin. Toinen erityinen keikkastandardi pitkäsoitolta oli One Eyed Jack with Moustaches. Kyseiset kappaleet edustavatkin Whatever Happened to Sladen kaikkein runsaimmin tartuntapintaa omaavaa antia.
Muista kultakimpaleista mainittakoon erityisesti tiivistunnelmaisen raskas She’s Got the Lot sekä kertosäkeisiinsä iskevyyttä mainiosti tavoittaneet Dead Men Tell No Tales sekä ärhäkkä päätösraita The Soul, The Roll and the Motion. Myös Big Apple Blues nousee iskevyydessään yhdeksi pitkäsoiton parhaista raidoista ja harvinaislaatuista balladimaisempaa tuotantoa albumilla edustaa yksin, mutta sitäkin onnistuneemmin It Ain’t Love But It Ain’t Bad. Vaikka tarttuvuutta ei siis kenties kokonaisuutena ole tarjolla monen muun Sladen klassikkoalbumin veroisesti, raakuudessaan ja tasavahvana kokonaisuutena Whatever Happened to Slade puolustaa paikkaansa Sladen diskografiassa lähes yhtenä yhtyeen laadukkaimmista pitkäsoitoista. Noddy Holderin vokaalisuorituksissa on totutunkuuloista raspia ja särmää ja lisäksi erityisesti kitaraosasto pääsee loistamaan kyseisellä albumilla.
1977-sarjassa Pertti Pulkkanen ihastelee 40 vuoden ikään ehtineen rocklevytarjonnan laatua ja määrää.