Skitsofreeniset monologit uudessa teatteritilassa

Ilmassa väreilee kaaoksen tuntu, jonka tuntee koko kehossaan. Ei ole kyse pelkästään siitä, että näyttelijäntyö on monella monologinpitäjällä epävarmaa ja hapuilevaa. Ja siitä, että harjoittelu on jäänyt hiukan puolitiehen, joten sanat karkailevat mielestä jossakin kohtaa useimmilla esiintyjillä. Osa eksyy lähes täysin ja saa kauhottua esityksensä läpi vain vaivoin. Tämän lisäksi valot reistailevat ja äkkiä lava pimenee täysin. Ongelmat jatkuvat kunnes spottien käytöstä luovutaan. Tämän lisäksi kaksi katsomossa istuvaa suloista lasta varastavat huomion kerta toisensa jälkeen ja etenkin toinen lapsista innostuu entistä enemmän saamastaan huomiosta. Näyttelijöiden suhtautuminen lapsiin vaihtelee. Osa saa sulautettua heidät esitykseensä, osa onnistuu esityksessään heistä huolimatta ja osa menettää tilanteen hallinnan kokonaan.
Huomaan niskan jännittymisestä, kuinka jännitän näyttelijöiden puolesta ja monologiteksteistä jää hyvin vähän mieleen siitäkin huolimatta, että monet tekstinpätkistä ovat hyvin tuttuja. Kaiken kukkuraksi itse tila lisää ahdistusta, sillä vaikkei se niin erityisen pieni ole, on se matala ja tunnelma on hitusen klaustrofobinen. Lämpötila on ihan normaali, mutta silti meinaa tulla kuuma.

Monologit on tehty metodilla, jota Marcus Groth luonnehtii seuraavasti:

”Kokemukseni on, että esiintyjän kaikki ongelmat voidaan pelkistää kahteen sanaan – EN RIITÄ. Haastan esiintyjät, näyttelijät, laulajat olemaan huonoja, tylsiä, itsekriittisiä, tyhjiä, väsyneitä, toivottomia, häpeämään. Ja yhtäkkiä ihme tapahtuu, ihminen roolin takaa astuu esiin, laulu muuttuu lihaksi ja vereksi. Elämää, autenttista olemista, ei voi ”tehdä” näyttämölle. Se syntyy kun annamme itsellemme luvan olla sitä mitä olemme kaikkine rajoitteinemme ja puutteinemme.”

Tavallaan tässä onnistutaan, mutta olisi mukavaa jos roolista silti säilyisi jotain ihmisen tullessa esiin. Rajansa ”autenttisella olemisellakin” kun kyse on esityksestä. Läsnäolon opettelu hahmoterapiassa helpottaa varmasti elämää, mutta en tiedä paransiko se tässä tapauksessa yleisön kokemusta.

Ihan Hyvät monologit on skitsofreeninen kokemus. Koko ajan tuntuu siltä, että mitä tahansa voi tapahtua ja se tuntuu kehossa samaan aikaan ahdistuksena ja kihelmöivänä odotuksena. Heti ensimmäisenä Veera Koskinen onnistuu olemaan vakuuttavasti läsnä ja muodostamaan kontaktin yleisöön, vaikka teksti itsessään ei erityisemmin väräytä mitään viisaria. Lopulta kenties hienoimmaksi monologeista osoittautuu Samu Kaukosen tilitys hiuksista ja niiden hoitamisesta. Koomikon maneerit palvelevat hyvin banaaleista arjen yksityiskohdista ammentavaa tekstiä ja vaikka Kaukonen on lavalla jossakin määrin etäinen, on hän silti riittävän kouriintuntuvasti siinä. Myös illan lopettava Ilona Burtsoffin monologi Kjell Westön tekstistä on ilahduttava. Se on hauska ja sopivan lakonisesti esitetty.

Monologikokonaisuus on myös uuden Torinhelmen tiloihin rakennetun Ihmisen teatterin hallinnoiman väliaikaisen teatteritilan ensimmäinen esitys. Klaustrofobisuudestaan huolimatta tila antaa mahdollisuuksia monenlaiseen tekemiseen ja on tervetullut lisä esittävän taiteen tiloihin Joensuussa.
Kokonaisuutena Ihan Hyvät monologit on raju. Pelottaa helvetisti näyttelijöiden puolesta, mutta toisaalta on tavattoman vaikuttavaa katsoa heidän rohkeuttaan olla lavalla kaikessa inhimillisyydessään.