Aamuyön aurinko saa sisäisen maailman heittämään häränpyllyä ja Von Baghin henki leijuu kaiken yllä. Miltä tuntuu menettää Sodis-neitsyys? – Anna Estola, teksti & kuvat
Sodankylän elokuvafestivaaleille pääsemiseksi Joensuusta vaaditaan kaikkien aikojen ankein maakuntamatka, jossa luodaan katsaus suomalaiseen korpikurjuuteen: matka taittuu Pohjois-Karjalan, Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin läpi. Miten surkeaa voi olla? Matkalla ei edes vilahda romanttista maalaismaisemaa, vaan satamäärin tasaista puupeltoa ja tyhjiä kyliä joissa köpöttelee yksinäisiä vanhuksia.
Pimeyden ytimessä Kainuussa todistamme surun murtaman suomalaisuuden tiukinta keskusta, kun hautausmaalle on ajanut ambulanssi. Ehkä kalmistoon kupsahtanut oli kohteliaasti todennut säästävänsä yhteiskunnan resursseja näinä vaikeina aikoina kuolemalla valmiiksi kuopan viereen?
Iijoessa vesi on niin korkealla että se yltää saariin ja peittää puolet puista alleen.
Tämä matka pohjustaa ensimmäisen Sodankylä-visiitin.
Ihmiset suviyössä
Festivaaliyleisö mylvii kun Esa Pakarisen naama vilahtaa kuvaruudulla ja Tauno Palon rokkitähteys on hetken tässä. Olen onneni kukkuloilla siemaillessani höyryävää kahvia lämpötilan laskiessa alle kymmeneen asteeseen. Istuminen on käynyt kuitenkin voimille eikä Whit Stillmanin dialogivetoinen kasariklassikko Last Days of Disco jaksa enää piristää. Nuokun aamuneljältä I Hired A Contract Killerissä kunnes levottomat jalat vievät. Yö sekoittaa pään. Tepastelen korkealla paistavassa auringossa koulumajoitukseen miettimään maailman ihmeellisyyttä.
Suurmiehet ryypyllä
Aamulla Suomi-leffan kummin Peter von Baghin henki leijailee elitistisen lempeänä festivaalin yllä ja pääsen todistamaan historiallista hetkeä. Alun perin vuonna 1989 kuvattu teos Likaiset kädet näkee ensimmäistä kertaa päivänvalon. Likaiset kädet esitetään Once Upon a Time… Le Havre –dokumentin yhteydessä ja alustuksen tekee kukas muukaan kuin Aki Kaurismäki. Iso teltta istuu hämmentävän hiljaa. Muiden elokuvien aikana kikatellaan, huudellaan ja rikotaan leffakäyttäytymisen kaikkia sääntöjä. Ei tällä kertaa. Silloinkin kun yleisöstä kuuluu hyminää Kaurismäen kaskuille, vaimenee se heti. Tuntuu väärältä nauraa suuren, surullisen ujon miehen vitseille.
Mallasjuomanhuuruinen Kaurismäki muistuttaa meitä taiteen katsojan suuresta roolista ja sen voimasta: ”Olette onnekkaita, että saatte ohittaa kuoleman elokuvan ohella – ja samalla se on häpeällinen todistajan osa.” Peter von Baghin henki on kaikkialla ja tämä hetki on juuri sellainen jolloin voimme kollektiivisesti ohittaa hetkeksi kuoleman. Hänen pitkäaikainen toiveensa, Likaiset kädet –elokuvan Sodankylä-esitys toteutuu nyt.
Festivaalien kohokohta on lapsuuteni lempielokuva, joka hieman yllättäen on karaokeversio elokuvasta Rovaniemen markkinoilla. Muistan lapsena tuijotelleeni elokuvaa vanhalta kasetilta useita kertoja päivässä enkä rehellinen ollakseni ole varma oliko syynä kasettien vähäinen määrä vai puhdas mielenkiinto. Teininä häpesin asiaa kuollakseni ja aikuisena olen kieltänyt asian. Viisisataa ihmistä laulaa kappaleita mukana, hurraa nasevimmille kommenteille ja skoolaa juopottelujaksoille.
Reino Helismaa muuten laati käsikirjoituksen matkustaessaan Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Aikuisena katsoessa elokuvasta tosin erottaa kaikenmoisia kummallisuuksia kuten sen, että miehillä on etu- ja sukunimet mutta naisilla etunimet ja hellittelynimet: Kaunis Sylvi, Kemijärven Hulda ja Muhoksen Mimmi. Elokuvasta huomaa myös, että musiikintekijät eivät ole kenties olleet aivan samalla linjalla ohjauksen kanssa, jos kunnon ohjausta ylipäätään olikaan… Filmi alkaa kello 04:00 ja pätkii ensimmäiset puoli tuntia. Väsyneimmät poistuvat ja karaoken esilaulajat yrittävät pitää epätoivoisesti tunnelmaa yllä, mutta minä en lannistu, en ja tämä on minulle tärkein asia juuri nyt koko maailmassa.
”Väsyneimmät poistuvat ja karaoken esilaulajat yrittävät pitää epätoivoisesti tunnelmaa yllä, mutta minä en lannistu, en ja tämä on minulle tärkein asia juuri nyt koko maailmassa.”
Jos von Baghin sättimä Rovaniemen markkinoilla on yksi suosikeistani, kakkosena tulee lauantaina näkemäni herran itsensä ohjaama nostalginen Tapsa, jonka katsominen nostattaa melankolista myrskyä. Tuntuu kuin katsoisi koko rillumarei-kääntöpuolen, menneen maailman puhuvan valkokankaalta, sukupolven joka teki mitä piti ja piti surut mahassaan. Tapio Rautavaaran hiljainen nöyryys ja ajoittain pontikanhuuruinen olemus paljastavat miehen joka on kerroksinen kuin sipuli. Dokumentti on kuvattu vuotta ennen Rautavaaran kuolemaa. Tämä matka tehdään Repen ja Tapsan viitoittamalla tiellä.
Todistajan osa
Lauantaina tunnelma tiivistyy festarialueella. Ruoholattiaisessa teltassa hikisten ihmisten ja märän maan haju sekoittuvat kummalliseksi festivaalitunnelmat summaavaksi hajuksi. Sekä lauantain että sunnuntain elokuvavalinnat osuvat nappiin. Parhaat itkut tiristää optimismin ylistys, Frank Borzagen Lucky Star, jossa klassista rakkaustarinaa tulkitsevat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Antonio Coppola säestää flyygelillä improvisoiden.
Myöhäisyön yhdeksästä segmentistä koostuva 1970-luvun seksuaalisuutta ja politiikkaa käsittelevä Wet Dreams irrottaa naurut. Portugalilaisen Miguel Gomesin ja puolalaisen Malgorzata Szumowskan elokuvat ovat molemmat löytöjä. Tämän tyyppisiä elokuvia toivoisi suomalaiseenkin elokuvaan pikkuhiljaa hiipivän: eurooppalaista 2010-luvun huoliteltua, viileän huumorintajuista draamaa. Ei todellakaan mitään sunnuntaiohjaajia.
Lauantain suomalaispläjäykset taas edustivat kahta ääripäätä: Oskari Sipolan Ollaan vapaita teennäistä yli-innokasta siloteltua ”uutta suomalaista musiikkielokuvaa” ja Christian Lindbladin Ripa ruostuu taidepläjäyksen ja kulttisekoilun välimaastossa tasapainoilevaa ysärikulttuuria. Ensimmäistä on kökköydessään vaikea edes halveksua, toista arvostetaan vain pienissä piireissä.
Kotimaisista suosikiksi jää odotetusti He ovat paenneet, joka tekee avauksen johonkin hyvin kiinnostavaan suuntaan vaikka rakenteellisesti ja teknisesti jää vielä jonnekin kauas siitä mihin sillä olisi potentiaalia. J-P Valkeapään kokopitkä on täysilaidallinen suomalaista elokuvaa ja verevä kokemus. Päähenkilö on lumoavan luonnollinen ja liikuttavan todellinen, juuri sellainen, mitä nuori suomalainen elokuva parhaimmillaan on. Kaiken kaikkiaan 14 elokuvasta parhaiten iskee Dusan Hánakin Pictures of the Old World, joka on suurempi kuin ensi näkemältä vaikuttaa. 1960-luvulla kuvattu dokumentti mittailee slovakialaisvanhusten maailmankatsomusta hökkelikylissä, jossa hampaattomilta, pikkuruisilta yhdeksänkymppisiltä kysellään elämän tarkoitusta. Useimpien vastaus on ”en tiedä”. Joku intoutuu puhumaan rakkaudesta. Työ on suosittu vastaus. Eräs toteaa innottomasti että hänellä on muutakin tekemistä kuin miettiä moisia. Tässä on jotain tuttua.
”Pikkuruisilta yhdeksänkymppisiltä kysellään elämän tarkoitusta. Useimpien vastaus on ”en tiedä”. Joku intoutuu puhumaan rakkaudesta. Työ on suosittu vastaus. Eräs toteaa innottomasti että hänellä on muutakin tekemistä kuin miettiä moisia. Tässä on jotain tuttua.”
Pitkään bucket listilläni ollut ”Sodankylän elokuvajuhlat” -kohta voidaan nyt yliviivata.