JOENSUU – Monikulttuurisuuspolitiikka ei Venäjällä toimi erityisen hyvin. Tähän päätelmään alkaa kallistua tutustuttuaan Tiina Sotkasiiran väitöskirjaan, jossa hän on haastatellut Pohjois-Kaukasukselta muihin Venäjän osiin muuttaneita nuoria. Kyseessä ei kuitenkaan ole se usein esitetty monikulttuurisuusongelma, jonka väitetään ratkeavan liikkumista ja etnisyyksien sekoittumista rajoittamalla.
Ongelma syntyy siitä, että ihmiset eivät oikein tunne istuvansa, eivätkä usein edes halua istua Venäjän valtion etnisyyspolitiikan paaluttamaan oikeanlaiseen etnisyyteen. Erään haastatellun kommentti Sotkasiiran väitöskirjasta oli niin koskettava ja ajatuksia herättävä, että halusin tviitata sen:
”I wear a scarf and walk around like any Muslim woman […] I want to pick on them and make them angry. This is how I play.” Respect
— PasiH (@paspah) 27. toukokuuta 2013
Tviitti on tietenkin tarkoitushakuisesti editoitu iskevämmäksi ja lyhyemmäksi. Mainitsematta jää, että haastateltu kokee voivansa leikitellä vain, koska Venäjän kansalaisena hän ei tarvitse oleskelulupaa ja rekisteröinti on kunnossa.
”Hän pystyi leikkimään, koska hänellä oli legitiimi asema siellä. Ihmisellä täytyy silloin olla aika vahva usko itseensä ja pärjäämiseensä. Joillakin toisilla, jotka usein joutuivat poliisin pidättämiksi, ei ollut mitään erityistä intoa ryhtyä leikkimään”, Sotkasiira huomauttaa.
Suomessa on totuttu jakoon suomalaiset ja ulkomaalaiset ja täällä maahanmuuttopolitiikka jakelee maahan tuleville ulkomaalaisille erilaisia oikeudellisia statuksia. Venäjällä tilanne on monimutkaisempi, kun myös maan sisäinen muutto pyritään pitämään kurissa ja järjestyksessä.
”Virallisesti etnisyydessä sinällään ei nähdä mitään pahaa. Siihen liitetään kuitenkin sosiaalisia, poliittisia ja jopa taloudellisia riskejä. Näiden riskien hallinta on keskeinen osa politiikkaa. Se tarkoittaa sitä, että valtio näkee paljon vaivaa oikeanlaisen etnisyyden määrittämiseksi ja tietyntyyppinen etnisyys määrittyy valtion vastaiseksi. Politiikassa ei suoraan tueta rasismia, vaan hallinnassa, kontrollissa olevaa monikulttuurisuutta. Se, että on etnisiä ryhmiä, on hallinnolle myös instrumentti kansalaisten asettamisessa järjestykseen ja heidän elämänsä määrittelyssä”, Sotkasiira kuvailee.
Käytännössä tämä voi heijastua esimerkiksi miliisin toimintaan ikävällä tavalla.
”Lainsäädäntö selvästi kieltää etnisen syrjinnän. Poliisi ei virallisesti tee etnistä profilointia, mutta poliisin toimenkuvaan kuuluu sen varmistaminen, että ihmisillä on asialliset rekisteröintipaperit. Koska on todennäköisempää, että tummilta ihmisiltä puuttuu asiallinen rekisteröinti…”, Sotkasiira jättää lauseen viimeistelemättä.
Venäjän idea, jos sellaista edes on löydettävissä, näyttää Sotkasiiran mukaan olevan hukassa, vaikka sitä on haettu 90-luvun alusta saakka.
”Oma käsitykseni on, että Venäjällä valtioideologia ja vahvan valtion korostaminen on ideologisesti aika onttoa. Niitä yhteisiä kaikkia venäläisiä yhdistäviä arvoja on aika vaikea löytää. Johdon ratkaisu on sitten ollut tiukentaa kontrollia yhteiskunnasta ja kansalaisista.”, hän pohtii.
Esimerkkinä työkalupakin kokoamisesta kontrollin tarpeisiin toimii tuore lakiesitys, joka toisi Venäjällä uudelleen käyttöön sisäiset passit, propiskat. Nykyiselläänkin liikkumista maan sisällä kontrolloidaan vaatimuksella rekisteröitymisestä uudella asuinpaikalle.
”Esimerkiksi etnisyys ja sukupuoli pyritään kääntämään kontrollin muodoiksi ja sen vuoksi valtio edelleen ajaa monikulttuurisuusideologiaansa. Toisaalta kansallisuus aidosti kiinnostaa tavallisia ihmisiä. Jollakin tapaa se on vastaliikettä Neuvostoliiton ajalle, jolloin kansallisuustunteita pyrittiin hillitsemään. Kun mahdollisuus tuli niiden ilmaisemiseen, tilaisuuteen tartuttiin. Nämä nuoret ihmiset ovat kasvaneet kansallisuusaatteeseen, he ovat oppineet siihen.”
Tiina Sotkasiira on ruotinut kansallisuuksia, etnisyyksiä ja identiteettejä väitöskirjansa parissa vuodesta 2004 ja prosessi on ollut vaativa. Teknisten ja Venäjällä luovimisen haasteiden lisäksi koetukselle voi joutua tällaisessa myös oma identiteetti ja kokemus kansallisuudesta.
”Toki varmaan lähtöjänikin olen ollut jonkin sortin konstruktivisti, mutta kyllä se ajatus varmaan entisestään on vahvistunut. Nämä identiteetit muotoutuvat aika hitaasti ihmisten toiminnan seurauksena. Jos ajattelee omaa historiaa ja suhdetta suomalaisuuteen, niin on se muuttunut aika lailla. Toisaalta hyväksyn sen, että jotkut haluavat pitää kansallisuutta ja identiteettiä pysyvinä, joinain, jotka ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Kiinnostava kysymys minulle on, miksi he ajattelevat niin”, hän sanoo.
Venäläisten haastatteleminen tutkimusta varten on mielekkäintä Venäjän kielellä, joten väitöskirjan tekoa varten tarvittiin kielitaitoa. Haastatteluja hän teki yhteensä 25 kappaletta. Aiemmista venäjän opinnoista huolimatta Sotkasiira toteaa, että se oli vaikeaa.
”Vaikka oli lukenut kieltä ja reissannut Venäjällä, niin on se kuitenkin aika pitkä matka siitä turistivenäjästä tieteelliseen kieleen. En sano, että se milloinkaan kauhean helpoksi olisi tullut. Tietysti se auttoi, että asuin ja opiskelin Pietarissa ensimmäisen puoli vuotta. Tein haastattelut venäjäksi, mutta onneksi hankkeessa oli kaksi venäjää äidinkielenään puhuvaa, jotka litteroivat ne”, hän sanoo.
”Minä vielä sitten käänsin aineiston suomeksi. Olihan se vähän hullua, mutta nimenomaan se, että kun itse kävin haastattelut lause lauseelta ja sana sanalta läpi, niin aineistoon pääsi ihan eri tavalla sisälle. Haastavaa oli sekin, että itse väitösirjan kirjoitin englanniksi. Se sanasto tässä, niin kuin kansallisuus, etnisyys ja identiteetti käyttäytyvät ja kääntyvät eri tavalla kaikissa kolmessa eri kielessä. Ne eivät aina ole oikein käännettävissä.”
Kielivaikeuksien lisäksi soppaa sakeutti vielä se, että Pohjois-Kaukasuksen tilanne on kahden Tsetseniassa käydyn sodan jälkeen aiheena arka. Venäjän presidentti kuvasi sitä vuonna 2009 Venäjän vaikeimmaksi sisäpoliittiseksi kysymykseksi.
”Olin erään joensuulaisen tuttavan kanssa Dagestanissa vuonna 2006. Se oli kohtalaisen rauhallista aikaa, mutta siellä kuitenkin ajateltiin, että terrorismin uhka oli olemassa. Ulkomaalaisten kanssa ollaan siellä vähän varoitustilassa. Kun me ilmestyimme tasavallan pääkaupunkiin Makhachkalaan, niin ilmeisesti hotellista lähti tieto, että sinne tuli ulkomaalaisia. Olimme syömässä, kun paikalle ilmestyi kaksi siviiliasuista turvallisuuspoliisin miestä, jotka halusivat nähdä passimme ja alkoivat kuulustella meitä. He olisivat halunneet viedä meidät jonnekin asemalla, mutta minä pistin siinä sitten hanttiin. Sain heidät ilmeisesti vakuuttuneeksi, ettei tarvitse. He istuivat siinä aikansa ja vähän pelottelivat. He muun muassa syyttivät meitä, että olisimme olleet siellä laittomasti ilman rekisteröintiä, mutta se ei onneksi pitänyt paikkaansa. Ei siitä sen kummempia tullut, mutta kyllä se tietenkin omanlaistaan ilmapiiriä luo.”
Viime aikoina on käynyt ilmi, että väitöskirja-aineiston kasaaminen ulkomailla, esimerkiksi Syyriassa saattaa todella olla vaarallista. Samankaltaisten riskiarvioiden kanssa Sotkasiirakin on joutunut painimaan.
”Kyllä se on mietityttänyt. En olisi Dagestaniin lähtenyt, jos ei olisi ollut paikallisia tuttavia siellä. Dagestanissakin on alueita, joille ei olisi riskitöntä mennä. Riski on tietenkin aina henkilökohtaisesti määrittyvä asia. Vuonna 2006 minulla ei ollut lapsia. Nyt saattaisin arvioida riskejä eri tavalla.”
Venäjän hallinnon kovina keinoina purkautuva epävarmuus ja sisäinen kuohunta saa pohtimaan elämisen mahdollisuuksia Venäjällä. Kuinka yksin kansalainen lopulta jää ongelmineen, kun hyvinvointivaltiorakenteet ovat löyhät ja vahvaa Venäjää synnytetään pakkosyöttämällä oikeaa kuvaa kansalaisuudesta ja etnisyydestä? Onko elämänsä parantamiselle, politiikalle tilaa vai onko pakko vain selviytyä?
”Eivät nämä minun haastattelemani nuoret ole vain selviytymässä ja sopeutumassa. He haluavat olla sellaisia kuin ovat. Haastatteluissa he tavallaan kävivät koko ajan varjonyrkkeilyä olemassa olevia diskursseja ja ajatusmalleja vastaan. Poliittisia päätöksiä tehdään Venäjällä ylhäältä käsin ja jotkut olivat aika turhautuneitakin siihen. Eivät he kuitenkaan olleet periksi antaneet, vaan järjestävät omaa elämäänsä niin hyvin kuin pystyvät. Vastarinta riippuu vähän siitä, millä tasolla toimitaan. Moni myös esimerkiksi kehui avoimesti presidenttiä. Se on hirveän monitahoista.”
FM, YTM Tiina Sotkasiiran yhteiskuntapolitiikan alan väitöskirja ”Caucasian Encounters. North Caucasian youth and the politics of identification in contemporary Russia” tarkastetaan yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Väitöstilaisuus on 7. kesäkuuta kello 12. Vastaväittäjänä toimii professori Hilary Pilkington (University of Manchester) ja kustoksena professori Eeva Jokinen Itä-Suomen yliopistosta.