Risto Isomäen romaani Sarasvatin Hiekkaa sijoittaa tapahtumansa usealle mantereelle, sen henkilökaarti koostuu monikansallisista tieteilijöistä ja romaani on täynnä faktatietoa. Rospuutto-ryhmä osoittaa miten tämä kaikki on mahdollista tiivistää kaksituntiseen näytelmään Hanna Kirjavaisen dramatisoinnin pohjalta ja hänen ohjauksessaan. Ryhmän käsissä romaanin heikkouksista, tärkeimpänä henkilöhahmot, tehdään karnevalistista parodiaa, säilyttäen silti tieteelliset argumentit ja yhteiskunnallinen viesti.
Sarasvatin Hiekan tekee erityislaatuiseksi ekotrilleriksi sen varsin vakuuttavat tieteelliset perustelut ihmiskuntaa uhkaavasta megakatastrofista. Kirjan julkaisemisen jälkeen suuren medianäkyvyyden saaneet tsunamit ja Fukushiman ydinvoimalakatastrofi, ovat osaltaan varmasti edesauttaneet suosion pysyvyyttä. Nämä tapahtumat ja vankka tieteellinen pohja ovat myös auttaneet peittämään alleen kirjalliset puutteet. Dramatisoinnissaan Hanna Kirjavainen on keskittynyt romaanin rooliin varoittavana shokkiherättäjänä.
Näytelmän rungon muodostaa viiden tarinankertojan joukko, joka juoksee ympäri maailmaa kertoen Sarasvatin Hiekan tarinaa. Tämä on näytelmän kannalta onnistunut ratkaisu: Näin roolien jatkuvasta vaihtamisesta, pienimuotoisista lavasteista ja kertojan runsaasta käytöstä tulee luonteva osa näyttämöestetiikkaa. Erityisesti toisessa näytöksessä näyttelijät hyppivät välillä tarinarooleistaan kehyskertomuksen rooleihin miettimään ja pohtimaan, mikä heidät motivoi jakamaan tarinaansa ja onko siitä tosiaan hyötyä. Juoksijat voi helposti liittää Rospuutto-ryhmään itseensä, jonka jäsenet varmasti pohtivat usein samaa. Näytelmä on varsin monitasoinen ja katsojan on oltava jatkuvasti hereillä, pysytelläkseen huimaa vauhtia etenevän tarinan kyydissä.
Lavastus on yksinkertaisuudessaan toimiva. Videoheittimellä siirtymät ympäri maapalloa saadaan esitettyä varsin helposti. Erityisesti pidin pienoismalleista ja pienestä altaasta, jotka heijastetaan taustalle videokameran avulla. Sukellusvenekohtauksissa allasta käytettiin hyväksi esittämään meressä tapahtuvat muutokset sukelluksen edetessä. Pienoismallit ja altaat ovat näyttämöllä kohtausten aikana näkyvissä, mikä sopii kehyskertomuksen kontekstiin. Varsin hassulta altaassa ongen avulla liikuteltu sukellusvene totta kai vaikuttaa, mutta karnevalistisen otteen ja karikatyyrimäisten hahmojen kanssa se sopii yhteen.
Henkilöhahmot näytelmä tekee romaanin vastaaviaan paljon naurettavammaksi. Ote on ristiriidassa painavan tieteellisen tiedon kanssa, jota tieteilijät hassuttelun lomassa jakavat. Suomalaistieteilijä Kari Ahola istuvassa pilkkihaalarissa esittelemässä innovatiivista jääntekijälaitettaan ei saa laitettaan näyttämään vakuuttavalta. Ristiriidasta huolimatta Rospuutto-ryhmä löytää tasapainon painavan aiheen ja huumorin välillä.
Kaiken kaikkiaan näytelmä onnistuu dramatisoinnissaan hukkaamatta romaanin juonesta olennaisinta. Mutta, koska yhteiskunnallinen vaikuttaminen on näytelmän peittelemätön tarkoitus, herää kysymys auttaako katastrofilla pelottelu. Tässä on mielestäni näytelmän ja ylipäätään ekologisten trillereiden kompastuskivi. On tärkeä tietysti tiedostaa mitä maailmalle tapahtuu, jos ihmiskunta jatkaa kuten tähän asti, mutta vähintään yhtä tärkeää on näyttää mitä tehdä sen sijaan. Tämä ei näytelmässä tule esiin. Kuten Martin Luther King Jr. sanoi aikanaan, sosiaaliseen liikkeen onnistuminen riippuu sen kyvystä näyttää maailma, johon ihmiset haluavat mennä. Isomäen romaaninkaan perimmäinen vahvuus ei ole pelottelussa, jännityksessä, hahmoissa, juonessa tai edes vakuuttavissa perusteluissa, vaan Isomäen kyvyssä osoittaa miten kaikki maailmassa on lopulta sidoksissa. Ympäristö sitoo meidät yhteen, koska elinvoimainen planeetta on kaikkien etu. Tähän herättämisen tulisi olla kaiken ekologiseen vaikuttamiseen pyrkivän tarkoituksena.