Sairaala oli lähes loppuun saakka erittäin laadukasta teatteria. Sairaalan arkea todellisten tarinoiden pohjalta kuvaava teos on herkullinen jo lähtökohtaisesti, mutta siinä piilee tietenkin ansoja. Ohjaaja ja kirjoittaja Henna Patja on itsekin sairaanhoitaja, joten vaarana on ohjaajan roolin ja ammatti-identiteetin ristiriita. Uskaltaako asiat sanoa suoraan, jos siinä voi päätyä näyttämään oman ammattikuntansa ikävässä valossa? Patja pysyi taiteellisesti kunnianhimoisella linjalla. Vaikka en pitänytkään näytelmää ketään loukkaavana, en voi sanoa yllättyväni kovin paljoa, jos vihastuneet hoiva-alan ihmiset kirjoittelevat näytelmästä yleisöosastoilla tai tekstiviestipalstoilla.
Kaksi asiaa Sairaalassa ansaitsee erityisen kunniamaininnan. Musiikkivalinnat ja niiden käyttö sekä ohjaustyö olivat hienoa katsottavaa. Mykkäelokuvatyyliin 100% Collèguesin On est Venun tahtiin toteutettu lääkärin kierros oli upea, eikä siitä jäänyt jälkeen osastolle tulevien potilaiden vaatteiden vaihto sairaalavaatteisiin Musen Feeling goodin soidessa. Kohtaukset olivat silkkoja helmiä joensuulaisessa teatteritarjonnassa.
Ohjaustyön onnistuminen näkyi siinä, kuinka paljon Patja sai näyttelijöistä irti. Mitenkään näyttelijöitä vähättelemättä nimittäin uskallan vuosien kokemuksella sanoa, että Joensuun ylioppilasteatterissa näyttelijöiden työskentely riippuu hyvin paljon ohjaajasta. Yyteen porukka pystyy todistettavasti huimiin suorituksiin lavalla, mutta jonkun on osattava kaivaa ne suoritukset heistä, eikä se ilmeisestikään ole aivan helppoa.
Saija Ruotanen ja Elli Katajala olivat tavoittaneet roolinsa mielenterveyspotilaina erityisen hyvin ja Maija Yrjölä ja Salla Rantanen kannattelivat näytelmää varmaotteisella työskentelyllään. Tiina Tiljander kahdessa eri sairaanhoitajan roolissa jätti vaikutelman, että roolihahmo oli pistäytynyt osaston mielialalääkekaapilla. En päässyt täyteen varmuuteen siitä, oliko tarkoitus välittää vaikutelmaa aineissa olemisesta, mutta joka tapauksessa se toimi kontekstissaan aivan erinomaisesti. Tuomas Heinola tuntui vielä ensi-illassa olevan hiukan eksyksissä rooliensa kanssa, eikä Antti Suvantokaan mahtavista hetkistä huolimatta saanut pidettyä roolitöitään aivan ehjinä. Toisaalta miesroolit näytelmässä oli kirjoitettu melkoisen ohuiksi, eikä niissä ollut tilaakaan tehdä kovin paljoa.
Kuten sanoin, lähes loppuun saakka näytelmä oli erinomainen. Kovin selkeää tarinaa ei näytelmässä ollut, mutta pitkin kulkuaan se tarjoili valtavasti aineksia, joista odotti kehittyvän vaikka mitä. Esimerkiksi aiemmin jo mainittu vaatteiden vaihto Musen tahtiin kuvasi tavattoman yksinkertaisesti, kauniisti ja tehokkaasti kuinka osastolle tuleva muuttuu sairaalavaatteet päälle laittaessaan ihmisestä potilaaksi. Hoivatyöntekijöiden asiakkaisiin kohdistama rakenteellinen vallankäyttö nousi esiin jatkuvasti ja julkisen terveydenhuollon resurssipula kummitteli taustalla koko ajan, mutta kun oli valmistautunut katsomaan vielä puolesta tunnista kolmeen varttiin näiden aiheiden kehittelyä syvemmälle, näytelmä töksähtikin päätökseensä. Lopun lavalle astelu ja suurien kysymyksien tai koomisten toteamusten viskely ei tuonut tarinaan mitään lisää eikä oikein asettunut mihinkään kontekstiin.
Loppu toi mieleen käytännön pilan, jossa tarjotaan kättä kättelyä varten, mutta viime hetkellä vetäistäänkin se ylös ja sipaistaan omia hiuksia parempaan asentoon. Toinen käypä mielikuva on ala-asteen kouluaine, joka on puolivalmiina jäänyt kotitehtäväksi. Kotona sen sitten haluaa saada mahdollisimman äkkiä tehdyksi, joten aine päättyy johonkin ”sitten maailma loppui” –tyyppiseen toteamukseen.
Aivan viime sekuntiin saakka uskoi, että eivät ne oikeasti voi tuohon lopettaa. Mutta lopettivat ne.