Säädyttömästi ketkuttavaa kantrirokkia

Istun krapulaisena haulikko polvien päällä kuistillani vahtimassa, että liittovaltion pukumiehet eivät vie maitani ja vapauttani. Hiki valuu. Kylän läpi kulkeneen kauppiaan käärmeöljy auttaa krapulaan, sillä niin minä sen koen. Edellisenä iltana on ollut vähän tavallista juhlavampaa, joten on juotu pontikan sijaan nuorta viskiä. Takana on villi yö melkein täysi-ikäisen serkkutytön kanssa. Sellaiseen tunnelmaan sopii erinomaisesti The Country Darkin kolmas pitkäsoitto Hypnik Jerk.
Tätä ei kannata ottaa liian vakavasti kuten ei levyn sanoituksiakaan. Tai ainakaan niin tosikkomaisesti ei kannata suhtautua, etteikö huomaisi levyn olevan todella hyvä. Nick Cavensa, Danziginsa ja esimerkiksi The Coffinshakersinsa kuunnelleen on helppo tavoittaa, mistä Hypnic Jerkillä on kyse.

Musiikillisesti meno on laadukasta ja menevää country-rockia ja lyriikat ovat sellaista kamaa, jota Glenn Danzigin sarjakuvakustantamo Verotik saattaisi julkaista. Samanhenkisiä tunnelmia on maalaillut myös Rob Zombie levyillään ja etenkin elokuvatouhuissaan.
Levyn aloittava Demon in Bambi Lee vie heti koko levylle ominaiseen juurevaan, särmikkääseen ja hiukan likaiseen tunnelmaan. Seuraava kappale Skank ass -syventää punaniskatunnelmia perinteisemmällä, hyvin rullaavalla country-ilmaisullaan, josta palataan Burnt Engine Oilin synkkään rokkiin. Biisi meni ensikuuntelulla levyn parhaimmistoon, eikä ole sieltä romahtanut useammallakaan pyörityksellä. Heti perään tulee levyn toinen rock-helmi, Mummified head. Näiden kahden iskettyä tärykalvoille voi sanoa, että levy on lähtenyt todenteolla käyntiin. Levyn itsetietoisimmin retroileva kappale Fucked Up (in so Many Ways) on lähes Elvis-pastissi, eikä yhtään huonolla tavalla. Elvis tosin oli hiukan siveellisempi lyriikoissa.
Solisti Mika Sonnisen ääni venyy viskinpolttamasta kärinästä puhtaaseen lauluun ja äänessä kuuluvat värit aukeavat kunnolla vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Todella ilmaisuvoimainen laulaja.

Kokonaisuutena levyn hallitusti vaihtelevat tunnelmat pysyvät hienosti kasassa ja dramaturgia toimii. On vaikea sanoa onko positiivinen vai negatiivinen yllätys, että yleensä perinteitä seuraavilta rokkilevyiltä löytyvä hidas balladi puuttuu levyn loppupuolelta. Kokonaisuus toimii ehkä paremmin näin, mutta bändin käsittelyssä sellainen olisi voinut olla hyvin jännä.
Vaikka bändi rakentelee musiikkinsa jo aikaa sitten hyväksi todetuista peruspalikoista, siellä täällä oivaltavat koukut herättelevät huomaamaan, että asialla on taitavia ja luovuuttaan isolla kauhalla levylle ammentaneita muusikoita. Biisit ovat sen mittaisia, että toisenlaisilla lyriikoilla ne istuisivat hyvin radiosoittoon, joten kuulija ei pääse puutumaan. Tällaisinaan niitä ei ehkä kovin paljoa tulla radioaalloilla kuulemaan, mutta levy kannattaa ottaa omalle lautaselleen.