6-vuotias Ruger Hauer on saanut osakseen astetta kolkommin kolottavat kasvukivut. Nykyisyys on musta limbo hämäränä näyttäytyvän tulevaisuuden ja ehkä hämärämmän menneisyyden lomassa. Vaihtoehtoja tässä vaiheessa eloa vaikuttavat olevan joko nuoruusvuosiin takertuminen tai päiviensä päättäminen. Ruger on kypsynyt itseensä, lähimmäisiinsä, maailmaan. Mutta kypsyys, se on vielä edessä. Mahdollisesti vain mätänevinä luina. Käsistä karkaavaan aikaan kuitenkin tarrataan kiinni vaistonomaisesti.
Ajatus Ruger Hauerin ja Reginan yhteistyöstä lähti jalostumaan jo ennen Se syvenee syksyllä – debyyttialbumin julkaisua. Räppitrion neljäs levy on kokonaisuudessaan Mikko Pykärin tuottama, ja Iisan laulua kuullaan lähes joka raidalla. Reginan heleä eteerisyys kohtaa Ruger Hauerin karkean, koukeroisen ja kovakouraisen ilmaisun, ja tuloksena on musiikillisesti rikkainta Rugeria.
Pykäri kattaa pöytään kovan menyyn omituisia ja monikerroksisia taustoja. Listalta löytyy klubinostatusta ja perinteisempää hoppailua, aggreilua ja hempeilyä, melankoliaa. Kuten Pyhimyskin viimesyksyisellä Pettymyksellä, on Maturellakin tehty valinta pukea kunnianhimoinen musiikki radioystävällisempään ulkoasuun. Valinta ei onneksi tarkoita kompromisseja. Teflon Hauer –kortit saa siis jättää pakan pohjalle piiloon.
Sanoitukset liippaavat sävyiltään ja teemoiltaan varsin läheltä Erectusta. Ihmissuhdepaatos on Rugerille uutta aluevaltausta, ja levystä tihkuu Pettymyksen lisäksi myös Malarian pelkoa. Nihilistiset ja hilpeän itsetuhoiset tekstit ovat saaneet ympärilleen pientä toivon hohkaa. Maturella nuoruuden kaipuu on itseinhoa ja päämäärättömyyttä, mutta lopulta tie tulevaisuuteen alkaa näyttää muultakin kuin parasta ennen –päivämäärän ohittamiselta. Vain aikataulu ja matkaseura ovat auki.
Ruger Hauer on suomiräp-skenen omaleimaisimpia projekteja, ja kollegoista on vaikea löytää verrokkeja. Kolmikko pitää kiinni taiteellisesta integriteetistään ja Rugerin persoonan ja persoonien palaset ovat alkaneet loksahdella paikoilleen. Jopa lievään maneerisuuteen asti, ja paikoin aistittavissa onkin hienoista kynän tylsyyttä. Lähes kauttaaltaan nokkelan, metaforilla kyllästetyn ja nerokkaankin riimittelyn (runoilun, kerronnan?) seasta paistaa esimerkiksi Pyhimyksen laini:
”Rakastuin strippariin, se ei twerkannu mitää
Millo viimeks mikää olis merkannu mitää?”
Rugerin rima on liian korkea tällaiselle. Otettakoon kuitenkin huomioon, että herrat myös loikkivat aivan omassa sarjassaan, johon tohtisi laskea aikamme tekijöistä korkeintaan Khidin mukaan.
Mature ei toimi haaleana taustamusiikkina. Lyriikkavihkon rivien väleihin on upotettu kasoittain ja pinoittain merkityksiä ja jippoja syväluotaajan päänmenoksi ja –tuloksi. Biitteihin harjaantuessa aalloista löytyy joka kuuntelulla uusia syvyyksiä. Olisi laiskaa sanoa kyseessä olevan Ruger Hauerin kypsin albumikokonaisuus. Tästä ja vain tästä syystä en niin sano.