"
Vuonna 2008 San Franciscon kaduille ilmestyy mainoksia, jotka houkuttelevat uteliaita kaduntallaajia erääseen toimistorakennukseen. Toimistohuoneessa kävijöille esitetään video, josta Lost-sarjaa seuranneille tulee väkisinkin mieleen Dharma-projektin orientaatiovideot. Video kertoo Jejune-instituutista ja sen hienoista teknologisista saavutuksista – tai kummallisista vempeleistä. Käynti toimistolla johtaa tehtäviin ja salaperäiseen seikkailuun ympäri San Franciscoa. Vuosien 2008–2011 aikana tähän ”peliin” osallistui liki 10 000 ihmistä.
Elokuvan kerronta koostuu kolmenlaisesta yhteensulautuvasta aineksesta. On peliin kuuluvia 70-lukulaisen psykedeelisiä videoita ja ääniraitoja. On rosoisia ja heiluvia piilokamerapätkiä erilaisista absurdeista tilanteista, joihin peli osallistujansa johdattaa. On haastatteluita, joissa peliin osallistujat ja sen suunnittelijat kertovat kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Valmiita vastauksia ei anneta, vaan katsoja saa koota palaset itse yhteen. Ehkä tärkeimmän punaisen langan muodostavat haastateltavien kertomukset – mutta voiko niihin luottaa?
Jotkin kohtaukset suorastaan huutavat ”dramatisointi”-leimaa, joka niistä puuttuu. Ärsyttävää. Todennäköisesti tahallista. Iskee epävarmuus ja tiedonnälkä, kuten peliin osallistujille. Mikä tästä oli totta – oliko mikään? Mikä tästä oli näyteltyä – oliko kaikki? Miksi tämä on tehty näin – mitä tällä halutaan sanoa?
Hämmennyksestä ja ärtymyksestä huolimatta elokuvaan on yllättävän helppo eläytyä. Eniten siitä saakin irti, kun sitä katsoo pieni pilke silmäkulmassa: samastuu osallistujien kokemuksiin ja nauraa hörähtelee hupaisille kohtauksille, joita syntyy, kun arkielämä ja pelin todellisuus kohtaavat. Peli vaikuttaa jännittävältä, ehkä hitusen kammottavalta, mutta myös aivan hirvittävän hauskalta.
Miksei tällaista ole Suomessa? Kuka nyt ei haluaisi kahlata viemäreissä selvittämässä mysteereitä ja tietään rinnakkaistodellisuuteen tai tanssia kadulla isojalaksi pukeutuneen tyypin kanssa?
Ärsyyntymis- ja huvittumisvaara tiedostaen kannattaa siis uhrata puolitoistatuntinen tälle elokuvalle. Se aivan varmasti herättää ristiriitaisia mielipiteitä, ajatuksia ja kysymyksiä, joista vaikka tuopposen äärellä keskustella.
Mikä merkitys meille on tarinoilla ja niiden yhtenäisyydellä? Millä perusteella suodatamme informaatiotulvasta itsellemme mielekkään todellisuuden? Voimmeko me muuttaa todellisuutta? Missä menee uskomattoman ja epäuskottavan raja? Onko kaikella jokin tarkoitus? Kuka päättää, mitä tiedämme? Kuka meitä valvoo? Entä jos…?
Sini Heinoja