”Lyön päätä seinään kovempaa, ei oo muutakaan”.
90-luku tuli läpileikattua Dynamon IV-esikoispitkäsoiton ensimmäisen kahden biisin aikana ja samalla touhulla jatketaan läpi levyn. Bändi ei jää pastissiksi, vaan hioo vanhoista palikoista ajan patinan pois ja rakentaa niistä oman, tuoreelta kuulostavan soundinsa. Dynamon levy painottaa tunnelmissaan nostalgisen kaihon sijaan ysäriltä kaivettua, välinpitämätöntä ja bilettämään kannustavaa asennetta. En tiedä viittaako levyn nimi siihen vai roomalaiseen numeroon, mutta IV on lyhenne termistä intravenous, suonensisäinen.
Tässä musiikissa Popeda kohtaa vanhan liiton hevin erittäin popälykkäällä tavalla. Se on hyvin tyylitietoista ja metallisävyt pidetään tiukasti kurissa. Homma pidetään rokkina. Tämä ei ole progressiivista, kokeilevaa eikä kenkien tuijottelua vaan ihan sitä itseään. Olen jo aiemmin todennut, että kappale Helsinki-Hollywood tuo mieleen Tehosekoittimen. Monesta muusta biisistä voi sanoa samaa. Petri Karttusen saksofonismi menee välillä suorastaan säädyttömän puolelle – kuten kuuluukin. Myös biisien nimet kuten Helsinki-Hollywood, Käärmeenkantaja, Kadut ja Tyypit ovat linjassa rokkifiilistelyn kanssa.
Lyriikoita kuunnellessa tulee jopa mieleen, että tässä operoidaan aika pitkälti samalla tantereella kuin Tiktak aikoinaan. Teinit löytävät luultavasti samaistumispintaa. Jussi Tapani Holopaisen voimakas ääni ja sumeilemattomampi tyyli toki tekee Dynamon soundista hiukan nuorten naisten muodostaman Tiktakin soundia rouheamman, mutta bändeissä kuulee paljon samaa välittömyyttä ja silti itsetietoisuutta.
Bändin kitaristi Ville Luhio pohti viime vuonna Uljaan haastattelussa sinkkulohkaisua Helsinki-Hollywood: ”Kuka oikeasti julkaisee nykyään debyyttisinglenä kappaleen joka kestää yli neljä minuuttia, sisältää saksofonisoolon ja toisessa lauseessa jo kiroillaan? Tietynlainen kaupallinen itsemurha radiosoittoa ajatellen.”
Nyt kun cheekkien ja jiiveegeiden sekä toisaalta ironisten viiksiensä takaa kurkistelevien hipsterirokkareiden synnyttämä vastareaktio on tehnyt Dynamon kaltaisesta perinteisemmästä rokista taas kapinallista ja festareiden ohjelmistoista käydään jokakesäinen keskustelu, että pitäisikö nimi rock pudottaa pois, niin kuvaillun kaltainen debyyttisingle on tietysti kaikkea muuta kuin kaupallinen itsemurha. Uskon Luhion jo kommentoidessaan tienneen sen oikein hyvin.
IV kulkee siinä rajoilla, että se voisi tosi helposti lipsahtaa vaivaannuttavan puolelle. Se vain on niin pirun hyvin tehty, että biisi toisensa jälkeen vakuuttaa ja kokonaisuus toimii.
Tässä vaiheessa kun levyä on ehtinyt luukuttaa vasta muutaman päivän on mahdoton sanoa, kuinka hyvin tämä kestää aikaa, mutta periaatteessa levyllä käytetyt palikat ovat parin viime vuosikymmenen varrella osoittautuneet taitavissa käsissä ajattomiksi. Bändi on selvästi rakennettu energistä ja vauhdikasta live-esiintymistä varten.