Rockcock – varmuuskopio hyvästä festivaalista

Sari Hakala arvioi Rockcock viikonlopun Kuopiossa. Päällimmäisenä jäi tunne varman päälle pelaamisesta. Tiisu toi kuitenkin vaaran tuntua ja sai unohtamaan sateen. – Sari Hakala, teksti & kuvat

Maiju Pohjolaisen kuvaraportti Rockcockista: Kuopio Rockcock 2015

KUOPIO Tämä alkaa jo Rockcockia edeltävänä päivänä. Istun visusti mukavuusalueellani paikallisella terassilla, kahvikuppi nenän alla ja plärään kiihkottomasti esiintyjälistaa. Lista pelaa varman päälle varmalla. Aika tylsää. Poltan sätkiä ketjussa ja imen litran kahvia. Puhumme kaverin kanssa viikonlopun ohjelmasta. Profiloituuko Kaija Koo rockin suurlähettiläksi? Olisiko samana päivänä mahdollista kestää myös Popedan keikka? Edellisestä on aikaa kohta kolmekymmentä vuotta. Jos paikalla olisi vielä Yö, niin voisiko silloin mennä edes lähelle festarialuetta? En tiedä mitään niin viiltävää, kuin kotimainen kylmähkö kesäyö, joka täyttyy Joutsenlaulusta. Asennevamma hehkuu ympärilläni punaisena aurana.

Vasta aamulla teen päätökseni. Ei ole mitään syytä madella pois mukavuusalueeltani, riittää kun kävelen reippaasti ja otan Rockcockin vastaan sellaisena kuin se tulee. Siirrän nimby-asenteeni sekajätteeseen. Jo aikaisessa vaiheessa ensimmäistä festaripäivää myönnän konseptin toimivuuden. Selviän Kaija Koon maagisen keski-ikäisestä viettelevyydestä hengissä. Mustat lasit silmillä ja kyyryssä istuma-asennossa väistelen lauluja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä tunnistan. Kaija Koo viettää pitkiä pätkiä lavalla istuskellen ja jaaritellen tarinoita kardaaniakselista ja jostakin kukkakimpusta. Inhoan korneja välispiikkejä, mutta nämä ovatkin harjoiteltuja monologeja, jotka uppoavat yleisöön kuin sulaan voihin. En kestä ihan loppuun asti. Ymmärrän kyllä, miksi Kaija Koo kiihottaa festivaalijärjestäjiä ja varsinkin naisyleisöä. Naisella on selvästi munaa ja sen lisäksi komea bändi mukanaan.

Lauantain settiin mahtuu niin Jenni Vartiaista kuin Acceptiakin. Stadionlavalla alkuillasta esiintyvä Popeda saa pumpattua festarikansaan positiivista uhoa ja yksimielisyyttä. Maamme-laulun soidessa marssin lavan edustalle ja tämän näytelmän edessä annan periksi. Pate Mustajärvi on nuorentunut sitten viime näkemän. Bändi hoitaa hommansa saumattomalla ammattitaidolla. Rasvainen rokkikukko on poissa ja tilalla on hämmentävän energinen ja tyytyväisenä myhäilevä Mustajärvi. Pertti Kurikan Nimipäivätkin yllättävät iloisesti. Punk on suorasukaista, kapinallista ja erittäin söpöä. Verjnuarmu ei pääse kotikentällään yllättämään. Se on yleensä omassa sarjassaan lähes täydellinen ja niin nytkin. Kaija Koon varjo yltäni alkaa haihtua.

Kotikenttäetua käyttää myös toisena festaripäivänä Turmion Kätilöt, joka on tainnut esiintyä jokaisessa kolmessatoista Rockcockissa.

Vakiokaluste siis. Bändi vetää Rantalavan edustan mukavasti umpeen ja keekoilee settinsä läpi asenteella. Kyrpävitsit ja savolainen uho ei tänään oikein kiihota, mutta musiikki maistuu jotenkin skarpimmalta kuin aikoihin. Viikate jatkaa heti perään, mutta kuulostaa voimattomalta. Vai onko itseltäni jo puhti poissa? Yritän vielä antaa mahdollisuuden JVG:lle, joka ei ole koskaan ollut lähelläkään mukavuusaluettani. Ei osu tämäkään minuun, mutta moneen muuhun kyllä. Väistän sadetta ja tyytyväisenä hymyilevää yleisöä kansinorantaan, jossa saan istua aivan itsekseni kannon nokassa ja kiteyttää tähänastista saldoa.

Vessajonot vetää, bändit aloittavat settinsä minuutilleen ja siirtymäajat ovat katsojaystävällisiä. Kiinteän ja nestemäisen tankkauksen ehtii hyvin tehdä lipuessaan lavalta toiselle, eikä yksikään esiintyjistä aiheuta kummoisiakaan läikähdyksiä mihinkään suuntaan. Alueella on väljää ja erittäin siistiä.

Festarin epäkohta ei ole se, että se on laimea ja leppoisan turvallinen. Rockcock on kuin varmuuskopio hyvästä festivaalista. Se on iskelmällinen, sävyltään hajuton ja mauton ja luottaa juuri samoihin artisteihin, joihin luottaa jokainen valtavirtaa seuraileva tapahtuma. Laimeus on samanlaista kuin alkoholittoman oluen kasvava suosio. Ei liiemmin prosentteja tai erityisesti makua, mutta ruokajuomana ihan hyvä. Artistikanta on varmaa ja vuosikymmenten kuluessa hyväksi todettua. Ei ole ihme, että joku yleisöstä sekoittaa Rockcockin Viinijuhliin. Esiintyjät ovat pitkälti samoja. Alueelle voi huoletta tuoda koko perheen, niin muksut kuin mummotkin istumaan laskevan auringon eteen ja kuulemaan ketä tahansa. Koska tämä on ihan kiva festari.

Ja sitten se tulee, läikähdys. Puistolavalla aloittaa Tiisu. Pienen imbesillin apinan raivolla bändi korjaa omissa silmissäni koko potin, kaikkien mastodonttien nenän edestä.

Laulaja ja kitaristi Henrik Illikainen on sekoitus ujoa, hölmöä ja vähän kieroa naapurinpoikaa ja kohta täyteen mittaansa kasvavaa rokkikukkoa. Nämä pojat jakavat kaikkensa. Asenne on niin vimmaisen ja riemullisen rock, että kaatosade on vihdoin sivuseikka. Illikainen krebaa läpi keikan, yleisön ja lavan edustan. Nuori mies ui ja kierii nurmikolla, ottaa vauhtia ja syöksyy pelottomasti yleisöön ja liukuu vauhdissa minunkin jalkoihini. Juuri tätä tiedän kaivanneeni.