Uusin uhkakuva
Risto Isomäen tuoreimmassa romaanissa Kurganin varjot muinaisten sivilisaatioiden hautakummut povaavat ihmiskunnan loppua. Teoksessa Mustanmeren ympäristö esiintyy sekä länsimaisen kulttuurin alkukehtona että tuhon lähteenä. Sen ympärille sijoittuvat teoksen päätarinalinjat, joissa uhkakuvien lisäksi seurataan rakentuvaa kolmiodraamaa. Irina, Alex ja Richard ovat kaikki yhteydessä vaaraan, jonka ihmiskunnan toimet nostavat sisämeren syvyyksistä.
Kurganin varjot käynnistyy varsin hitaasti. Alkuosa kirjasta esittelee hahmot ja tuo kontekstia selville vain hieman vihjaillen tulevasta katastrofista lyhyiden lukujensa viimeisissä virkkeissä. Vaikka tämä tekniikka tuntuukin toistuessaan jopa teennäiseltä, se kuitenkin pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Tuhon syyn ja laadun paljastuessa paljon teoksen jännitteestä kuitenkin katoaa. Vastapainoksi sen laukeamiselle Isomäki korostaa teoksen ihmissuhdekiemuroita. Teksti muuttuu melkein kokonaan lyhyistä luvuista, jotka sekoittavat tieteellisiä tietopaketteja cliffhangereihin, pidempiin ja keskitetympiin ihmissuhdekertomuksiin.
Isomäki pyrkii luomaan varsin perinteisen jännärikehän, jossa näennäisesti erilliset kohtalot nivoutuvat lopussa loogisesti yhteen. Teoksesta paistaa kirjailijan kiinnostus ja runsas taustatyö, mutta kokonaisuuden kannalta Isomäki on ehkä antanut intresseilleen liikaa tilaa. Tarinan saumattomuutta häiritsevät keskeneräisiltä tuntuvat palaset. Esimerkiksi teoksen, joka muutenkin tuntuu hieman innottomalta, tönkkö dialogi vie hahmojen uskottavuutta.
Tietystä ajankohtaisuudesta, joka nousee Mustanmeren rannikon tämänvuotisista tapahtumista, huolimatta teos ei säväytä oikealla tavalla. Teksti palvelee useammin tiedonjanoa kuin tarinaa. Se toimii, jos pääasiallisena kiinnostuksen kohteena ovat nykyihmiskuntaa kohtaavat ekologiset uhkakuvat, mutta liialliset puutteet vievät sen mukaansatempaavuutta lukukokemuksena.
Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi, 2014, s. 347.