Riipaiseva ja lohdullinen tarina kiusaamisesta

Nuoren hauraan identiteetin ja kipuilevan kasvun kuvauksessa Mooses Mentula onnistuu aivan upeasti, vaikka hänen uusin romaaninsa Jääkausi ei aivan edellisen, Isän kanssa kahden (2013) -esikoisromaanin tasolle nousekaan. Mentula ei saa tarinaa yhtä kiinteäksi kokonaisuudeksi kuin edellisessä, ja siinä on paikoin samanlaista irrallisuuden tuntua kuin joissakin hänen Musta timantti (2011) -novellikokoelmansa novelleista. Jääkausi on silti hyvin kirjoitettu ja ajoittain äärimmäisen koskettava tarina. Mentulan taito eläytyä ja välittää sekä rajuja että hienovaraisempia tunteita hyvin suoraan on ihailtava.

Jääkausi kuljettaa rinnakkain toisiinsa nivoutuvia kahta tarinaa. Toisessa Helmi on kiusattu nuori, joka saapuu uudelle paikkakunnalle ja keksii selviytymiskeinot jouduttuaan sielläkin kiusaajien hampaisiin. Toisessa taas Juha on paikallisen koulun historianopettaja, joka haaveilee sapattivuodesta Thaimaassa vaimonsa kanssa, mutta joutuu syyttömänä yhteisön tuomiolle ja häpeäpaaluun.
Kahdesta tarinasta Juhan tarina jää lopulta hiukan ontoksi kun taas Helmin tarinaan lukija uppoaa syvälle. Se aiemminkin saatu tuntuma vahvistuu edelleen, että Mentula on vahvimmillaan lapsuuden kuvaamisessa. Aikuisen miehen sinänsä rankan ja traagisen tarinan kerronnasta puuttuu dramaturgista voimaa, eikä se vie samalla tavalla mennessään. Kirjan todelliseksi päähenkilöksi osoittautuukin lopulta juuri Helmi ja tarina on hänen kasvutarinansa.
Samalla tulee mieleen, että kirjassa kuvatun kaltaista kiusaamista kokeneelle tämän lukeminen voi olla erittäin raju kokemus. Siitä ihmisestä sitten varmaan riippuu, että onko se kokemus parantava vai vahingoittava.

Mentulan romaanissa, kuten hänen aiemmassa tuotannossaankin paistaa läpi hänen työkokemuksensa toimittajana, opettajana ja rehtorina. Hänen tarinoissaan kaikuu sellainen vahva elämänmaku, joka huokuu maakuntalehtien sivun laitapalkkien pikku-uutisista. Mentula värittää ne fiktion keinoin voimakkaiksi ja värikylläisiksi kertomuksiksi. Mentula ei etäännytä tarinaa helposti pureskeltavaksi huumoriksi tai muuten kevennä sitä keinotekoisesti, mutta teksti ei myöskään kannusta vetämään itseään jojoon. Aihe on masentava, mutta kirja ei lopulta sitä ole.