Ei, en löytänyt Reindeesspottingista vielä kolmannellakaan katsomiskerralla mitään huumeiden käyttöön kannustavaa, vaikka dokumentti todettiin nuorisolle vaaralliseksi oikein korkeimmassa hallinto-oikeudessa saakka. Tällä kertaa valkokankaalta katsottuna parempi kuvan- ja äänenlaatu korkeintaan aiheuttivat lisää inhon tunteita huumeiden suonensisäistä käyttöä ja ainepäissään hölmöilyä kohtaan. Ja nyt sentään menin hyvin päihdemyönteisessä mielentilassa elokuvateatteriin. Pressinäytös oli yhdeksän aikaan aamulla ja hiukan pommiin nukuttuani en ehtinyt juomaan aamukahvia. Dokumentti ei kuitenkaan saanut edes kahvikupista haaveilemaan, vaan kahvintuskissaan ajatteli, että onhan sekin aika surullista, ettei päivää saa ilman kofeiiniannosta kunnolla käyntiin.
Reindeerspotting on tylyssä realismissaan oikeastaan hiukan luotaantyöntävä. Elokuvallisia keinoja käytetään hyvin taitavasti huumeisen arjen eri puolien alleviivaamiseen, eikä dokumentti edes lopussa vapauta tai anna toivoa. Se alkaa synkkänä ja loppuu masentavana.
Dokumenttia katsoessaan joutuu aina välillä muistuttamaan itselleen, että ohjaajan tarkoitus ei ole ollut tehdä huumevalistusdokumenttia. Ymmärtääkseni ohjaaja Joonas Neuvosen tarkoitus on dokumentoida tätä yhtä alakulttuuria ylistämättä tai tuomitsematta. Dokumentti painottaa monessa kohtaa, kuinka huumeiden käytön kriminalisointi tuottaa rikollisuutta ja syrjäytymistä. Poliittisesti se siis on vaarallinen elokuva, kun yleisen ja virallisen mielipiteen mukaan huumeet ovat valtava mörkö, joka on pidettävä piilossa. Tai ainakaan huumeista ei saisi puhua muuten kuin yksiselitteisen tuomitsevaan sävyyn.
Ehkä absurdeimpia kohtauksia elokuvassa on, kun päähenkilö Jani pohtii tilannettaan pariisilaisessa hotellihuoneessa. Hänellä on Subutexia, pilveä ja tupakkaa. Hän katsoo telkkaria ja pohtii, että mitäpä muuta ihminen voi toivoa. Ja hän on siis matkalla, Pariisissa, jossa voi ajatella olevan muutakin nähtävää ja tehtävää kuin suoneen tykittäminen ja television katsoinen hotellihuoneessa. Toisaalla leffassa hän toteaa, että ehkä maailmassa on muutakin kuin narkkaaminen. Edellämainittu kohtaus kuitenkin näyttää osoittavan, että kunnon huumekoukussa olevalle ei muuta kovin paljoa ole.
Solar Filmsin satelliitiksi päätynyt Bronson Club on Reindeerspottingilla raivannut paikkansa suomalaisessa elokuvakentässä ja miksei maailmallakin, jos markkinointi hoituu hyvin. Kyynikko voisi ajatella, että yhtiö on pelannut korttinsa erinomaisesti. Jonkinasteinen kohu oli odotettavissa, kun tällaista dokkaria lähdetään julkaisemaan. Ja dokumentin ohjaaja ja dokumentin henkilöt pyrkivät karttamaan julkisuutta, joten näkyvyys lankeaa tuottajien Jesse Fryckmanin ja Oskari Hutun kontolle. Joensuun pressissäkin haastattelupyyntöjä tuntui kasaantuneen paljon.
Samaan aikaan on saatu aikaan aidosti merkittävä ja yhteiskunnallisesti vaikuttava dokumenttielokuva.