Redbone: Redbone

Intiaaniyhtyeen iskevä esikoinen

Vegasin veljesten Lolly (kitara) ja Pat (basso) luotsaama Redbone säilynee eräänä cajun- ja swampvaikutteisen rockin turhan vähälle huomiolle jääneenä aarteena. Kaksikolla oli takanaan varsin merkittävä musiikillinen ura jo ennen Redbonen vuoteen 1968 ajoittunutta perustamista. He vastasivat muun muassa P J Probyn vuoden 1967 hitistä Niki Hoeky. Redbonen kokoonpanon täydensivät kitaristi Tony Bellamy sekä rumpali Pete DePoe. Yhtyeen vuoden 1970 nimetön esikoispitkäsoitto koostui amerikkalaisversiona aina 17 kappaleesta ja siksi kyseessä olikin tupla-albumi. Euroopassa albumi typistettiin yhteentoista kappaleeseen ja yksittäisen pitkäsoiton mittaan. Redbonen esikoisella swamprockvaikutteet olivat voimakkaasti esillä ja parhaimmillaan albumi sisälsikin kenties yhtyeen svengaavinta ja innostavinta koskaan julkaistua tuotantoa. Sen tunnetuinta antia edustaa esimerkillisesti rullaavan Niki Hokeyn lisäksi Tennessee Girl. Albumi sisältää kolme pitkää instrumentaalikappaletta, jotka ovat Jam Bone, Suite Mode sekä pitkäsoiton päättävä It’s Getting Better. Kyseisissä kappaleissa voineekin todeta kiteytyvän Redbonen varhaistuotannon musiikillinen olemus. Niiden vastapainoksi neljäs instrumentaali I’m A Man on kestoltaan vajaat kolme minuuttia. Redbonen debyytin käynnistää sulavan melodinen Crazy Cajun Cakewalk Band, jota seuraa yhtyeen verevän ja svengaavan musisoinnin malliesimerkistä käyvä Lolly Vegasin käsialaa oleva Prehistoric Rhythm.

Pat Vegasin Promise I Won’t Let It Show kallistuu jälleen melodisempaan, mutta silti mainiosti rullaavaan osastoon ja tarjoaa mainion kitarasoolon. Lolly Vegasin swamprockrämeiset Minor Seven Heaven ja Night Come Down edustavat pitkäsoittoa kenties kaikkein laadukkaimmillaan. Samaan genreen lukeutuva Rebecca sisältää intensiivisen vokaalisuorituksen. Little Girl lukeutuu jo lähes tyylipuhtaaseen slovarituotantoon ja myös Chance to See on hidastempoisempi, tyylikkään melodian kannattelema ja myös kitaraosastossaan vakuuttava raita. Redbonen varhaistuotannon ominaissoundia esimerkillisimmillään tarjoava Red and Blue nousee kenties yhtyeen debyytin parhaaksi yksittäissuoritukseksi. I Can’t Handle It jatkaa hyväksi havaitulla melodian ja svengin kombinaatiolla, johon Dance Calinda sen miltei päättää. Redbonen debyytin ainoa heikkous on albumin sävellysten ajoittainen samankaltaisuus. Yhtye ei vielä ollut löytänyt sitä monimuotoisuutta, jollaiseen se parhaimmillaan ylsi esikoista seuranneilla pitkäsoitoilla Potlach ja Witch Queen of New Orleans. Niillä oli tarjottavanaan myös hittisinglejä Maggien ja jälkimmäisen varsin tunnetuksi muodostuneen nimiraidan ansiosta.

Lolly Vegas 2. lokakuuta 1939-4. maaliskuuta 2010.