Jos 2015 ilmestynyt Kolme muistoa nuoruudestani olisi ilmestynyt kymmeniä vuosia sitten, se olisi parhaimmillaan edustanut ranskalaisen uutta aaltoa. Nyt se kuitenkin edustaa sellaista klassista, intellektuaalisuudella ja eroottisuudella hekumoivaa kerrontaa, joka on enää nostalgian kaikuinen muisto säväyttävästä ja rohkeasta ranskalaisesta tyylistä. Herää epäilys, onko elokuvan ohjanneen Arnaud Desplechinin aikomuksena ollut tavoitella kuuluisien ranskalaisten ohjaajien tyyliä ottamalla vaikutteita heidän ajalleen epätyypillisestä kerronnasta. Uusi aalto on jo virrannut aikaa sitten ohi.
Paul Dedalus (Mathieu Amalric) palaa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Ranskaan ja joutuu turvallisuuspoliisin kuulusteluihin. Saman nimisellä passilla näyttää löytyvän toinenkin henkilö ja kuulustelu innoittaa Paulia palaamaan lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Kolme tarinaa Paulin menneisyydestä piirtävät kuvan lapsuuden traumoista, salaisesta sankarillisuudesta ja sydäntä rikki repivästä ensirakkaudesta.
Nuoruusiän Paul (Quentin Dolmaire) on tyypillinen antropologian opiskelija, jolla on paljon taiteellista ja kulttuurista pääomaa, mutta jonka kohtaloksi koituu taloudellinen köyhyys ja puute. Paulin ja Estherin (Lou Roy-Lecollinet) suhde pursuaa polttavaa rakkautta, hunajaisia lepertelyjä ja jumalointia. Kauniiden sanojen taakse kuitenkin piiloutuu Estherin huono itsetunto ja voimistuva riippuvuus Paulista ja toisaalta Paulin riippuvuus Estherin laiskuudesta ja tyhmyydestä.
Karun arjen voi maalata salaperäiseksi taideteokseksi riittävällä mielikuvituksella ja intohimolla. Kieltämättä on kiehtovaa puhua kreikkaa seksin jälkeen, tai kuulla poikaystävältä rakkaudenjulistus taidemuseossa. Suhde kuitenkin myös kuluttaa pariskuntaa. Esther menettää tyttöystävän rooliin tyypillisesti kokonaan identiteettinsä ja Paul kohottaa itseään suojelemalla heikkoa ja haurasta kaunotartaan.
Kolme muistoa nuoruudestani tuntuu yritykseltä palata intellektuaalisuuden arvostukseen ja henkisen pääoman ensisijaisuuteen, mutta taloudellisen taantuman valossa on kysyttävä, onko tarina menettänyt hohtonsa. Lopulta Paulin raivostuminen ja mustasukkaisuuskohtaus elämässä menestyneelle ystävälleen näyttäytyy enimmäkseen kiusalliselta. Suuretkin rakkaustarinat tapahtuvat hetkessä ja päättyessään katoavat, eikä kaipaus menneeseen ole muuta kuin haalistunutta unta, josta on kivuliasta herätä.
Amalric on silti sympaattinen ja sydämellinen Paulin roolissa ja nuoret näyttelijät Dolmaire ja Roy-Lecollinet ansaitsevat roolisuorituksillaan kunniaa. Elokuva on rauhoittava ja tarina mukaansa tempaava, vaikka siinä ei juuri yllätyksiä olekaan. Katsojakokemus jää positiiviseksi, jos arvostaa elokuvaa sen omassa kategoriassaan ja katsoo sitä myötätuntoisin mielin.