Käsikirjoitus: Damien Chazelle. Näyttelijät: Emma Stone, Ryan Gosling, J.K. Simmons, John Legend. Ensi-ilta: 13.01.2017.
Ensinäkemältä en voinut sietää Damien Chazellen (mm. Whiplash 2014) ohjaamaa ja käsikirjoittamaa, Hollywoodin tunkkaisella glamourilla ratsastavaa pomppivaa ja pyörivää, lallattelevaa sekamelskaa nimeltä La la land. Elokuvan tarina muuttuu epätodellisesta sadusta koskettavaksi vasta viimeisillä minuuteilla. Inhoan ympäri pyörivää kameraa! Chazelle on ehkä tavoitellut Laulavia sadepisaroita (1952) ja olin näkevinäni myös häivähdyksen Woody Allenin Midnight in Parisin (2011) kaltaista tyyliä. Miespääosan esittäjä Ryan Gosling on saanut turhan ison roolin, jonka juuri ja juuri kykenee suorittamaan. Hän sopii paremmin keveämpiin rooleihin kuin masentuneeksi jazz-pianistiksi. Naispääosasta Oscarin voittanut Emma Stone kuitenkin voitti palkintonsa syystä. Hän oli kuin oma itsensä uraansa aloittelevana näyttelijänä.
Tarina keskittyy Sebastianin (Gosling) ja Mian (Stone) rakkauteen ja heidän kummankin kovaan uurastamiseen kohti julkisuutta ja taiteellista menestystä. Romantiikka ei syty heti – kumpikaan ei oikein usko rakkauteen. Tarinan jatkuessa yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja kaikki menee melkein kuin elokuvissa. La la land on nimensä mukaisesti vaahtokarkin makuinen musikaali säihkyvine aurinkovarjoineen. Olisin jättänyt teoksen katsomatta, ellei sen ympärille olisi muodostunut sädekehää jo ennen elokuvan ulostuloa.
Ajan myötä muistoni katsojakokemuksesta on kuitenkin parantunut. Yksi syy huonoon kokemukseen saattoi olla se, että se oli liian iloinen Pohjolan räntäsateeseen, liian romanttinen arjen puurtamisen keskellä ja liian onnellinen, kun siinä unelmiin uskominen kannattaa. Elokuva ei sovellu katsottavaksi piristeenä synkän ja kiireisen arjen keskellä, vaan se kannattaa kaivaa esiin aurinkoisen ja mielellään riehakkaan iloisen piknikpäivän jälkeen kesähelteellä. Mikään elokuvataiteen mestariteos La la land ei ole mutta voisi pari tuntia käyttää huonomminkin.