Rakkaus haastaa vainoharhan

Pintapuolisesti Voimatarina vaikuttaa musiikkeineen, perinteisempinen näyttelemisineen ja videoklippeineen sekä ääninauhoineen melkoiselta sekametelisopalta, mutta loppujen lopuksi tarina on yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan hyvin elegantti. Jukka Moskuvaaran kirjoittama ja Veli-Pekka Ristaniemen työryhmän kanssa ohjaama näytelmä tutkii toisaalta miehen tilaa, mutta syvemmällä tasolla käydään kamppailua siitä, mikä on yhteiskunnan liikettä ohjaavista tarinoista päällimmäinen.

Traditionalismista ammentava oikeistopopulismi valtaa alaa. Samalla se on tehokkaasti työntänyt sivuun vanhan kertomuksen siitä, kuinka ei ole politiikkaa vaan vain joko vastuullista tai vastuutonta asioiden hallinnointia. Tilalle se on kuitenkin tuonut vaarallisen sekoituksen kapeaa ymmärrystä sukupuolesta, viholliskuvia ja vainoharhaa. Voimatarina tarjoaa haastajaksi niinkin yksinkertaista asiaa kuin rakastaminen.

Mieheksi tunnustautuville rakkaus ja rakastaminen on tietysti kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia ja tätä tuo esiin Moskuvaaran esittämä koti-isä paikoin hyvinkin koskettavalla tavalla. Tietyllä tavalla on hyvinkin rohkeaa kirjoittaa näytelmätekstiin, kuinka koti-isä haaveilee perheensä jättämisestä ja vapaudesta. Vielä kymmenen vuotta sitten tämä olisi ollut vain matalamielistä äijäilyä. Nykykontekstissa se kertoo vivahteikkaammin siitä, kuinka isyyden yhteiskunnallistamisen prosessi on edennyt jo pitkälle. Yhteiskunta määrittää isyyden normeja uuteen muotoon ja entistä tiukemmin. Sivuhahmoina Laura Kaljusen esittämä AD ja Timo Torvisen Einari kehystävät kuviota kumpikin tavallaan. Kaljusen AD on eksynyt loputtomaan suorittamiseen ja Einari on klassinen esimerkki sopeutumattomasta – eräänlainen sympaattinen kylähullu, joka tuo järjen ääntä mielettömään yhteiskuntaan.

Videopätkän synkkä tarina kriisinhallintahommissa toimineesta sotaveteraanista antaa näytelmälle laajemman kontekstin, joka saadaan vaivoin sovitettua näytelmän tarinaan. Peter Franzén on antanut äänen sotasankarille ja monesta paikasta tuttu ääni tekee hahmosta jollakin tapaa hyvin universaalin. Video on toteutettu ahdistavan kauniilla tavalla ja toimii itsessään hienosti vaikka jääkin muusta näytelmästä irtonaiseksi.

Musiikki on aiemminkin ollut äärimmäisen keskeinen osa Poiketa ry:n tuotantoja, eikä Voimatarina tee poikkeusta. Musiikista vastaa Kaljusen ja Torvisen Sisko-yhtye. Äänimaailma vaihtelee synkästä ahdistavaan ja tarjoilee väliin satunnaisen keveämmän käänteen. Riisuttu versio parivaljakon edellisen, tauolle jääneen bändin Eläimen kappaleesta Politiikka istuu Voimatarinan yleistunnelmaan täydellisesti.

Näyttelijöistä ohjaaja Ristaniemi saa irti tavattoman paljon. Moskuvaaran toiston tehosta ammentavissa ja maanläheisissä monologipätkissä on kaikki tarvittava herkkyys ja läsnäolo. Akateemisen, tuntevan ja kiltin miehen eksistentiaalinen kriisi tulee iholle. Kaljunen ja Torvinen puolestaan yhdistävät saumattomasti musiikin paneutuvaan näyttelijäntyöhön, jollaista en tiennyt heistä irtoavan.

Rankoista aiheista huolimatta yleistunnelma ei lopulta ole synkkä vaan uhmakkaan toiveikas. Voimatarina saattaa hyvinkin ponnahtaa tämän vuoden teatteritarjonnan parhaimmistoon Joensuussa. Ainakin rima on nyt korkealla. Poiketa ry:n edellinen tuotanto Ura nähtiin vuonna 2012 ja sekin oli aivan mahtava. Enpä panisi pahakseni, vaikka näitä vähän tiiviimpäänkin tahtiin saataisiin näyttämölle.