KULTTUURIESSEE – Sähköpostiini kilahti viesti: ”Meneekö joku katsomaan Nightmare 2 – painajainen jatkuu -elokuvan ja kirjoittaisi siitä?” Ajattelin, että löydän kritiikkiin kiinnostavan näkökulman ja jotain kiinnostavaa analysoitavaa suomalaisesta populaarikauhusta. Kuinka väärässä olinkaan. Elokuva oli niin mitäänsanomaton, että en löytänyt järkevää näkökulmaa analysoida sen sisältöä tai suhdetta tyylilajiinsa, slasher-kauhuun. Voisin kirjoittaa tyrmäävän kritiikin, jossa haukkuisin käsikirjoituksen ja puisevat näyttelijäsuoritukset, mutta Suomen media tekee sen joka tapauksessa. Siksi tämä: puolustuspuheenvuoro elokuvalle ja Salkkareille. Kaikki rakkauden teot ansaitsevat puolustuksensa. Nightmare ja sen puolustuspuhe on tehty faneille ja fanittamiselle.
Ensimmäisen elokuvan lehdistökritiikki haukkui elokuvan pataluhaksi, mikä oli varmasti odotettavissa. Tekijät tuskin olivat tietämättömiä siitä, mitä he ovat tekemässä. Eräässä arvostelussa myös moitittiin sitä, että edes Salkkarit¬faneille ei pitäisi suunnata tällaista roskaa. Kriitikin kirjoittaja siis katsoo, että Salattujen elämien katsojat ovat jollain tapaa kohde, jolle suunnataan roskaa, jonka he lammasmaisesti kuluttavat. Melko ylimielistä. Olettaako kriitikko, ettei Salkkareiden katsoja ymmärrä paremmasta tai saata olla kultivoitunut, koska katsoo tätä päivittäisdraamaa? Tekijöillä on pitkä kokemus sekä sarjastaan että sen yleisöstä, jota he myös arvostavat. Faniuden kokemus on niin intensiivinen ja yksityinen, ettei siihen auta kriitikon tai kirjoittajan tulla kommentoimaan mitään kulttuurisen sivistyksen, taidehistorian tai genretietoisuuden puutteista. Fanius ei kosketa näitä. Se murtaa raja-aidat ja laatuvaatimukset. Se poistaa kriitikon.
Nightmare-elokuvat ovat eräänlainen Salatut elämät -televisiosarjan oheistuote, joka on saanut tyylillisen hahmonsa 1980-luvulla jalansijaa saaneesta slasher-genrestä. Siis sellaisesta, jossa naamioitunut veitsimies jahtaa tuhmailevia teinejä ympäri vapaavalintaista lomanviettopaikkaa. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Perjantai 13. päivä, Halloween sekä genreä osin parodisoiva Scream. Mitään kummempia perusteluja lajinvalinta ei Nightmaren ohjaajan ja Salattujen elämien vastaavan tuottajan Marko Äijön mukaan tarvitse:
”Me tykätään siitä tyylistä. Kirjoittajat ja minä ja kuvaaja. Myös näyttelijät ovat innostuneet tekemään tommostakin, mutta se mistä se varsinainen valinta syntyi oli, että näitä edelsi sellainen – me kutsuttiin sitä teinikauhuksi tai murkkuhorroriksi – Tuuliranta-niminen nettisarja, joka oli ensimmäinen nettidraama. Viisminuuttisia jaksoja kymmenen kappaletta, mikä todella iski jackpotin Maikkarin netissä. Se veti alle kuukaudessa 1,8 miljoonaa katselua, ja siitä me hiffattiin, että splattermeininki ilman veriroiskeita ja aika rouheella kuvakerronnalla. Juuri nämä hahmot ja ajetaan ne oikeasti pulaan. Ja että jää vähän epäselväksi, oliko siinä pimeitä voimia vai ei. Tätä viilattiin niin, ettei menty kummitusosastolle, vaan tehdään yksinkertaisesti neito pulassa. Sillä erotuksella, että neito hoitaa itse itsensä pulasta. Näissä leffoissa pojat aina kauheasti yrittää, mutta ne jää aina jumiin.”
Vaikuttaa siltä, että tekijät tietävät, mitä ovat tekemässä ja jopa nauttivat siitä.
Fanius murtuu yleensä faniuden kohteen muuttaessa liikaa muotoaan tai fanin kasvaessa ulos kohderyhmästä. Silti usein vanha fanituksen kohde jää nostalgiseksi muistoksi. Oman kulttuurisen sukupolveni kohdalla voitanee puhua ysärinostalgiasta, sillä eihän esimerkiksi Prodigy ole tehnyt mitään legendaarista Fat of the Landin jälkeen. Ja ovathan toki Burtonin Batmanit niitä ainoita oikeita, vaikka Nolan olisi kuinka uudistusmielinen ja juhlittu. Tällaisia väittämiä kriitikko ei voi esittää ainakaan ilman huolellisia perusteluja. Fani voi ja on aina oikeassa. Aina.
Lawrence Grossbergin mukaan faniutta on populaarikulttuurin kuluttaminen, jota määrittää affektiivisuus ja mielihyvä sekä fanittamisen kohteen kriittisen etäisyyden hylkääminen. Lienee aika turhaa syyttää fania hyvän maun puutteesta. Fani on valintansa tietoisesti tehnyt. Harvoin kuulee kenenkään julistavan olevansa Tsehov-fani tai löytää keskustelupalstalta intohimoista ja turhaa analyysia välttävää keskustelua Wienin filharmonikkojen keikasta (löytyi muuten Suomi 24:stä viisi viestiä, mutta kovin intohimoisia ne eivät olleet). Ja vaikka julistaisivatkin, ovat mukatrendikkäät ”Mozart-fanit” silti varastaneet termin populaarikulttuurista. Että älkääs yrittäkö, monokkelisedät ja kettupuuhkarouvat! Taiteen ehdot ovat taiteen ehtoja, mutta saippuasarjat ja niiden yleisö toimivat omillaan.
Nightmare 2 paljastuu faneille tehdyksi tuotteeksi myös siitä, ettei hahmojen taustoja tai tarinoita kerrota juuri ollenkaan. Vihkiytyneemmille katsojille hahmot ja taustat ovat kuitenkin tuttuja, joten liikaa aikaa ei ole syytä tuhlata tyhjäkäyntiin. Äijö myöntää, että kyseessä oli tietoinen valinta:
”Kun me lähdetän Salkkari¬hahmot edellä, täytyy kunnioittaa sitä faktaa, että suomessa on 800 000 ihmistä, jotka tietävät, mitä hahmot ovat syöneet, mitä niille on viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunut. Siinä oli muutama taustoittava kohta. Me leikattiin ne pois loppujen lopuksi, koska ne vain hidastivat kerrontaa. Tän tiheys ja tiiviys ei tarvitse selittäviä juttuja. Mun makuun se on nytkin alussa huomattavan loiva, että kun se lähtee kiristymään, niin sittenhän se todella kiristymään. Että kenenkään ei tarvitsisi katsoa kelloa: ’Mä olen nähnyt tän jo telkkarista. Mä ostin leffalipun ja haluan nähdä uutta.’ Se on siinä se ajatus. Vanhaa yleisöä on syytä kunnioittaa. Vanha yleisö äänesti meille yleisö-Jussin. Sellaiselle yleisölle kuuluu vetää kättä lippaan, että me teimme tämän teille.”
Kahdeksansataatuhatta katsojaa, jotka tietävät, mitä Pihlajakadun asukkaat ovat syöneet. Tuollaiselle yleisölle kannattaa jo kirjoittaa kohdistaen. Äijön kommentti siitä, miten turha taustoitus haittaa katsomiskokemusta poistaa loputkin syyt arvioida Nightmarea taiteellisena tuotteena. Perinteisesti elokuvaa tehdessä tulee pitää huoli siitä, että katsoja luo tunnesiteen hahmoja kohtaan. Nightmaressa tällaiseen ei ole syytä, sillä tunneside oletetaan jo syntyneeksi ennen kun katsoja istahtaa elokuvateatterin penkkiin.
Televisiosarjassa House yliälykäs ja ristiriitainen päähenkilö harrastaa – kuin kontrastina ylivoimaiselle älykkyydelleen – rahvaanomaisina pidettyjä vapaa¬ajantoimintoja, kuten videopelejä, monsteriautoja ja viihdemuodoista kenties rahvaanomaisimpana pidettyä lajia: saippuaoopperoiden katselemista. Mikä tekee saippuasarjoista jotain niin kammoksuttavaa? Sekö, että niitä pyritään pakonmaisesti vertaamaan arvostetumpiin populaarikulttuurin muotoihin kuten elokuvaan tai draamasarjoihin? Tässä kohtaa tehdään virhe; saippuasarjoja tulee tarkastella niiden fanien kautta, ei kulttuuripuheen keinoin. Saippua kaihtaa lähes kaikkea, jota arvostetaan niin sanotussa laatudraamassa. Laatudraama pyrkii tuomaan erinomaisuuttaan, tuotannollisia arvojaan, esiin usein eri keinoin aina käsikirjoituksesta lopputekstien musiikkiin. Voiko joku osoittaa ison työryhmän bulkkina kirjoittamaa saippuasarjaa: ”Katso! Tuossa on laatua!” Tämä ei ole moite, vaan esitys saippuasarjan luonteesta: sen ei tarvitse osoittaa paremmuuttaan, vaan tuottaa kokemus ihmisille, jotka ovat seuranneet sarjaa vuosikaudet. Luulisi siinä olevan jo saavutusta itsessään.
Nighmare¬elokuvat on tehty faneille ja mahdollisesti sitten niille muille, jotka konseptista jotain irti saavat. En katso aiheelliseksi ryhtyä Salkkareita parjaamaan. Hedelmällisempää on analysoida vaikkapa Coelhon teoksia. Ei siksi, että niistäkään juuri pitäisin, vaan siksi, että ne ovat kritiikille alisteisempia. Tuskin Salkkareiden tekijät muuta kuin faniensa kritiikkiä edes kuuntelevat.
Oma fanituslistani:
- Trash Videon Juhlajätkät-sarja
Väkivaltaparodia, joka perustuu lähes kokonaan ryyppäämiselle, kelvottomalle dialogille ja sarjakuvamaiselle väkivallalle. - Åkesoft-pelit Invataksi ja Pepaquest
90-luvun pienpelistudion tuotteita, joissa pitää ajella käsittämättömän mongertavien ohjeiden saattelemana eri puolille kaupunkia ja nussia naapurin hamsteri puhki. Pelityyleinä toimivat satunnainen klikkailu ja välilyönnin rämpyttäminen. - Leila K.
Electric! Edelleen lenkki- ja salimusiikkina. - Seiskan KÄÄK-juorut
Nautin omat saippuasarjani painetussa muodossa. Myös kuvamateriaali, jossa lukee lähes aina ”kuva manipuloitu” riemastuttaa. - Myrkky-lehti
Varsinkin 90-luvun materiaali on niin luokattoman härskiä, että jaksaa edelleen punastuttaa. Pera Pervo, Rhesus Miinus ja Palle Runqvist ovat hillittömiä hahmoja.