Pyhimyksen uusin, provosoivasti nimetty Tapa poika on kerännyt ympärilleen runsaasti pöhinää ennen julkaisua. Innokkaimmat fanit pääsivät kuulemaan levyn kokonaisuudessaan jo viime marraskuussa ja julkaisun yhteydessä alkava kiertue ponkaistaan käyntiin Narinkkatorin ilmaiskeikalla. Viime vuosina bisnesälyään Teflon Brothersin riveissä teroittanut räppäri tietää, miten musiikilla puhutellaan; niin markkinoiden makrotasolla kuin yksilössä resonoivalla mikrotasolla. Tapa poika -levyllä pakataan Pyhimyksen kiemuraisia mietteitä popahtavaan kääreeseen. Lopputulos on polarisoiva tarkoituksellisesti ja tahattomasti.
Levyn polkaisee käyntiin loistokas Pyhän vitutuksen katedraali, jonka yhtenemiskohtia Paperi T:n Malarian Pelon avaavaan Mainstream-Soloon on hankala olla huomaamatta. Raita iskee samaan tapaan kylmällä nihilismillään päin näköä tarjoten merkitysrikkaita säkeitä toinen toisensa perään. Ikään kuin alkuteksteinä toimiva kappale on levyn räpimpää puolta. Avausraita teleporttaa kuulijan kyynisyyden ja mustan huumorin värittämään Pyhimyksen pään sisäiseen maailmaan.
Vahva kick-off jatkuu kappaleella Mobutu Sese Seko, jossa kertoja on Kongon ja Zairen kleptokraattisen diktaattorin mukaan nimetty vastahankainen kissa. Rakenteeltaan polveileva ja rikas raita äityy äänimaailmaltaan massiiviseksi ja näyttää siloitellun tuotannon vahvuudet. Parhaimmillaan radioystävällinen soundi palvelee melankolista paatosta.
Monista helmistä esiin nousee loppupuolen levyn nimikkobiisi Tapa poika. Kappale tiivistää Pyhimyksen elämänfilosofiaa monologimuotoisessa samaan aikaan räppärille itselleen ja ohjeistuksena omalle lapselleen. Ironisuuden ja autenttisuuden välillä pallotteleva raita pitää fokuksen yllä alusta loppuun. Kertosäkeetön Tapa poika pursuaa nerokkaita sanaleikkejä sekä arkisia elämänoppeja ja on samalla albumin parhaiten kuuntelukertoja kestävä kappale.
Levyn nimi on osuva pakettia tarkasteltaessa kokonaisuutena. Pyhimys on kertonut nimen olevan kasvutarina pojasta isäksi, mutta samalla myös näiden kahden voiman, ”pojan” ja adoptioisän kamppailua hänen sisällään. Poikaan henkilöityy isän epävarmuutta, päämäärättömyyttä ja naiiviutta, ja poika on kohtaamassa eutanasian isän siirtyessä eteenpäin. Levyn lyriikka tukeutuukin vahvasti dualismin ja itsestä vieraantumisen tematiikkaan. Kissavertaukset, pakofantasiat ja itsen kanssa käyty dialogi toimivat raikkaina tapoina sisäisten ristiriitojen ilmaisuun. Kappaleiden metaforista ja monitulkintaisuuksista voisi kirjoittaa esseen per raita.
Kahtiajakoisuus leimaa levyä myös kokonaisuutta heikentävästi. Teflon Brothersin hiteissä ja Pettymys-levyllä kokeiltu kaupallinen tyyli ja kertsivetoisuus on läsnä, mikä painaa joitain levyn raitoja alas. Kappaleet on suunniteltu kukin omilla jaloillaan seisoviksi, tarttuviksi ralleiksi. Kertosäkeet ovat enimmäkseen taiten rakennettuja ja ponnekkaasti tulkittuja, mutta suurin ongelma piilee niiden sijoittamisessa osaksi kappaleita. Esimerkkinä Tiisun Henrik Illikaisen energinen fiitti Universaali lumihiutale -raidalla, joka tuntuu auttamattomasti päälleliimatulta muuten syvissä vesissä vellovan riimittelyn keskellä.
Pyhimys teki muutamista harha-askelista huolimatta yhden vuoden suorimmista ja rohkeimmista suomirap-levyistä. Suomen rap-skenessä on viime vuosina nähty siirtymää tunteikkaampaan ilmaisuun rehentelyn sijaan, luonnehtihan esimerkiksi kansansuosikki Cheek Alpha Omega -levyään ”brutaalin rehelliseksi”. Konfessiorapin tunneskaalat ovat kuitenkin usein olleet sangen yksiulotteisia ja kappaleet tuotteistettua itsekorostusta. Tapa poika taas esittää kertojansa Mikko Kuoppalan aidosti haavoittuvaisena ja kolhuja kokeneena yksilönä, mikä on ilmaisutapana muodostunut artistin varmimmaksi leipälajiksi viime levyillä. Tapa poika on puutteistaan huolimatta tinkimätön kasvutarinallinen taideteos, joka puhuttelee kuuntelijoita helposti lähestyttävällä tavalla.