Tämä Puhdistus ei puhdista
Antti J. Jokisen ohjaamassa tulkinnassa Sofi Oksasen hittiteoksesta Puhdistus ollaan isojen ja ahdistavien tunteiden äärellä. Tulkinnasta riippuen ongelma tai vahvuus on, että niitä tunteita ei varsinaisesti käsitellä, vaan ne lyödään raakoina ja verisinä katsojan silmille. Vaikka Suomesta rakennetaan elokuvassa kuvaa pelastajana, tekee huoriin tullut säälittävä peräkammarin poika siihen tarpeellisen särön. Se tuo elokuvaan syvyyttä, sillä kyllähän tästä leffasta haisee kauas, että se on tehty suomalaista yleisöä nuolemaan.
”ME selvisimme pahasta Neuvostoliitosta voittajina ja pelastimme osaltamme myös Viron”, kaikuu kauas käsikirjoituksen rivien välistä. Historiantulkinnan mahdollisista aukoista ja ontumisista ei ole väliä, koska ajatus tuodaan vaivihkaa ja auki kirjoittamattomana esiin.
Elokuva kertoo ihmisistä, jotka joutuvat yhteiskuntajärjestelmien pettämiksi kerta toisensa jälkeen. Ensin tovereina sosialismissa ja seuraavaksi länsimaisen yhteiskunnan kuluttajina. Henkilöt eivät ole uhreja, vaan valintoja tekeviä ihmisiä, jotka joutuvat rakentamaan elämäänsä melkoisen inhottavissa oloissa.
Mahdottomissa tilanteissa tehtyjen valintojen seuraukset ovat tuhoisia heille itselleen ja yleensä myös muille. Mielenkiintoisia esimerkkejä päähenkilöiden Aliiden (Laura Birn nuorena ja Liisi Tandefelt vanhana) ja Zaran (Amanda Pilke) lisäksi ovat Hans (Peter Franzén), joka saadaan metsäsissiksi lähtemisen sijaan perheestä huolehtimisen varjolla jäämään elävältä haudatuksi odottamaan länsivaltojen apuun tuloa. Toinen surullinen hahmo on jo mainittu huoriin Viroon tuleva keski-ikäinen suomalainen, joka pääsee hengestään.
Siinäpä iloisia kuvia maskuliinisuudesta. Toinen sekoaa ristiriitaisten vastuidensa, perheen ja isänmaan painamana. Loppujen lopuksi vaihtoehdoista kaikki olisivat yhtä huonoja. Toinen taas joutuu seksiobjektinsa lahtaamaksi.
Ei julmuutta, kärsimystä ja mahdottomissa tilanteissa tehtäviä tuhoisia valintoja pursuilevaa elokuvaa ole erityisen miellyttävä katsoa, sillä huumoria tai keveyttä ei synkkyyden seasta löydy tippaakaan. Korkeintaan kohtaus, jossa Martin (Tommi Korpela), Aliiden kommunistiaviomies tuodaan mukaan elokuvaan on koominen. En tiedä onko Neuvosto-Virossa ollut tapana naamioida propaganda niin puhtaaseen uskonnon asuun, kuin elokuvassa tehdään, mutta ei se ainakaan uskottavalta vaikuta.
Elokuva antaa tavallaan katharsiksen tunteen lopussa, mutta puhdistunut tunne kauheuksien jälkeen on kovin puolinainen. Vaikea elokuvan lopussa on uskoa, että päähenkilö eläisi onnellisena elämänsä loppuun saakka kuin saduissa. Tarkoituksenahan ei selvästikään ole kertoa satua. Mikä estää yhteiskuntaa pettämästä häntä uudelleen jos se jo kerran myi hänet seksiorjaksi? Nykytouhua ei esitetä sen paremmassa valossa kuin neuvostoaikojakaan. Katharsis tuleekin enemmän Aliiden saadessa asioitaan selvitettyä, lapsenlapsensa pelastettua, syntejään sovitettua, ja sitten lopettaessaan ilmeisesti omasta mielestään jo liian pitkään jatkuneen elämän.
Puhdistuksen alkukuvat, jotka toistuvat samoina lopussa nivovat tarinan ja dramaturgian kaari on toimiva. Näyttelijöistä saadaan paljon irti. Erityisen vaikuttavia ovat Tandefelt katkerana mummona ja Korpela kauheuksia tekevää järjestelmää tukevana symppiksenä. Laadukas elokuva Puhdistus on kaikessa toivottomuudessaankin, mutta toista kertaa en taida haluta sitä katsoa.