Professori Jan-Werner Müller väittää kirjassaan Mitä on populismi? (2017), että populismi vaientaa kansan äänen, koska populismi ei suostu hyväksymään, että kansalla on aina yhtä monta ääntä kuin on kansalaisiakin. Müllerin suuressa tähtäimessä on populistien vaalima yhden, aidon kansan käsite. Kansaa ei hänen mielestään ole olemassa sillä tavalla kuin siihen yleisesti viitataan, eikä juuri kukaan pysty vakuuttavasti puhumaan sen nimissä. Müller mainitsee ehkä tämän hetken tunnetuimman ”populistin” eli Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin esimerkkinä miehestä, jonka virkaanastujaispuhe oli Müllerista suoraan peräisin populismin vielä kirjoittamattomasta oppikirjasta. Kun populisti puhuu kansasta, Müllerin mielestä ollaan vaarallisella tiellä.
Populismi tulisi siis ymmärtää yhdeksi identiteettipolitiikan muodoksi. Vaikka jokainen populisti ei valtaan päästyään ala perustaa kaasukammioita, Müllerin mielestä populistia ei silti pitäisi pitää harmittomana hahmona, joka on vain hieman joutunut venyttämään keinoja, joilla hän on tavoitellut kannatusta näkemyksilleen. Jostain syystä populistien rikkeitä siedetään ihmeen hyvin. Itävallan Jörg Haiderin ja Turkin Recep Tayyip Erdoganin korruptiopaljastukset eivät hälvennä heidän kannattajiensa arvostusta, koska äänestäjien näkökulmasta ”oikea tyyppi” kuorii etuja edustamansa kansan puolesta.
Pääseepä Müller käsiksi myös Francis Fukuyamaan, joka tunnetaan ”The End of History” eli historian loppu -tekstistään. Müller pitää Fukuyaman näkemyksiä laajalti väärinymmärrettyinä.
”Pitkään on vallinnut laiska tapa osoittaa intellektuaalinen hienostuneisuutensa toteamalla halveksuvasti, ettei historia päättynyt kylmän sodan loppumiseen. Mutta Fukuyama ei tietenkään ennustanut kaikkien konfliktien loppuvan. Hän oli yksinkertaisesti lyönyt vetoa, ettei liberaalille demokratialle ollut enää kilpailijoita aatteiden tasolla. Hän myönsi, että siellä täällä muut ideologiat saattavat saada tukea, mutta hän piti silti kiinni siitä, ettei yksikään niistä pystyisi kilpailemaan liberaalin demokratian (ja markkinakapitalismin) maailmanlaajuisen vetovoiman kanssa. Oliko hän muka päivänselvästi väärässä?”
Löytyykö liberaalille demokratialle haastajia, jotka olisi pakko ottaa tosissaan? Müllerin mukaan esimerkiksi radikaali islamismi ei ole vakava uhka demokratialle, ja kuka muuta luulee, haluaa selkeitä vihollislinjoja eikä ole perillä nykyhetken poliittisesta todellisuudesta. Demokratian todellinen uhka tulee Mullerista demokratian sisältä – populismina – ja tästä olisi syytä olla huolissaan. Liberaalidemokratian ihanne kun on kansan suvereenisuus ja ajattelun moniarvoisuus.
Populismin olemuksen ja merkityksen voi määrittää myös eri tavalla kuin Müller, joka keskittyy teoksessaan lähinnä Yhdysvaltojen ja Euroopan oikeistopopulismin käsittelyyn. Populismi voi olla kannatuksen hakemista omalle asialle keinolla millä hyvänsä, mukautumista kuulijaan niin pitkälle kuin mahdollista. Mukautuminen tarkoittaa tässä sitä, että puhujan keinovalikoimassa on aina jotakin sellaista, jonka tietää toisen haluavan kuulla. Vähän kuin olisi kova valehtelemaan ja kuvittelisi puhuessaan olevansa aina treffeillä tai työhaastattelussa.
Esimerkiksi Suomessa perussuomalaiset tuskin ovat tunnettuja siitä, että he mukautuisivat pinnalla olevan muodin tai kuulijan toiveiden mukaan. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että perussuomalaiset eivät halua olla vähän jotakin kaikille eli toisin sanoen he ovat mieluummin ylpeästi protestipuolue kuin yleispuolue.
Tietysti voi kysyä kuinka populistisena kannattaa pitää puoluetta, jonka mielestä kreatonistiksi itseään nimittävä Laura Huhtasaari on hyvä valinta presidenttiehdokkaaksi? Vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä sellaista ratkaisua voi tuskin kovin puhtaalla omallatunnolla väittää alimpaan nimittäjään vetoamiseksi tai likaisen pelin pelaamiseksi.
Perussuomalaisia eivät yksinkertaisesti kiinnosta heihin kohdistuvat yleiset mielipiteet, eikä tätä asennetta itsessään voi pitää kamalan populistisena. Oikeasti populistista olisi hoitaa tavalla tai toisella ehdokkaaksi vaikka Antti Tuiskun tai Elastisen kaltainen popidoli, joka toisi ääniä tasaisesti kaikilta. Mutta perussuomalaiset tuskin tekevät niin.
Ansiokasta Müllerin teoksessa on yritys löytää yhdistäviä piirteitä populistisille puhetavoille. Samalla suurimpia puutteita Müllerin populismimäärittelyssä lienee näkemys, jolla populisteja yritetään ahtaa tiettyyn muottiin ja samaan aikaan syytetään vastapuolta samasta asiasta.
Müllerilta jää lisäksi tyystin käsittelemättä se, että myös leimallisesti ´hyvinä´ pidetyistä asioista, kuten esimerkiksi talouskasvusta ja työllistymisestä, puhutaan hyvin yksinkertaistaen. Vaikuttaisi siltä, että kun puheenaihe on riittävän hyvänä pidetty, siitä voi lausua melkein mitä vain.
Erityistä päänvaivaa näyttää tuottavan naisten vahva edustus oikeistopopulistien riveissä.
Pelkästään johtohahmoja tarkastelemalla populistisia puolueita on yhä hankalampi kuvata vanhojen, etujaan ajavien miesten yritykseksi tarjota helppoja ratkaisuja työttömyyden ja pakolaisuuden kaltaisiin asioihin. Erityistä päänvaivaa näyttää tuottavan naisten vahva edustus oikeistopopulistien riveissä Marine Le Penistä Siv Jenseniin. Müller ei oikein tiedä, mitä heistä pitäisi sanoa.
Esimerkiksi Vaihtoehto Saksalle -puoleen (AfD) Alice Weidel on 38-vuotias ekonomisti, joka työskenteli ivenstointipankki Goldman Sachsissa ja kuusi vuotta Kiinassa. Lisäksi Weidel on rekisteröityneessä parisuhteessa sveitsiläisen elokuvaohjaajanaisen kanssa. Helsingin Sanomat kutsui Weideliä jutussaan (9.9.2017) käveleväksi esimerkiksi siitä, ”miten täynnä ristiriitoja Euroopan oikeistopopulistinen liike on”.
Useat populistijohtajat ovat ensin kritisoineet eliitin edustajia ja valtaan päästyään pyrkineet vaientamaan heihin itseensä kohdistuvan arvostelun. Se on ilman muuta ristiriitaista ja siitä sietää olla huolissaan.
Mutta luultavasti populismin houkutus jää edelleen ilmaan, jos huomio julkisessa keskustelussa yhä jatkossa kiinnittyy pääasiassa keskustelukumppanin persoonaan ja tarkoitusperien psykologisointiin, eikä tämän sanomisiin.
Osuvimmin asian on ehkä tiivistänyt kaiken hyvän ja inhimillisen puolella oleva poliitikko – joka ei itsekään ole viime vuosina vältellyt yksinkertaistavaa viestintää – eli vihreiden entinen puheenjohtaja Ville Niinistö:
”On tavallaan kunnianosoitus, että ei löydetä parempaa kritiikkiä ja sanotaan: ´Olet retorisesti parempi kuin me ja me sanomme, että sinä olet populisti.´”