Miyazakin uusin, Ponyo Rantakalliolla, sukeltaa merellisiin maisemiin kuten nokkelimmat varmasti nimestä jo päättelevät. Kyseessä on jälleen etupäässä lapsille suunnattu elokuva, joka kyllä viihdyttää kaikkia aikuisiakin, edellyttäen että suhde sisäiseen lapseen on terveellisessä kunnossa ja löytyy tarpeeksi kanttia käydä lastenelokuvassa. Jos teatteriin uskaltautuu niin luvassa on kaunis ja toiminnantäyteinen animaatio.
Elokuvan kaksi päähenkilöä ovat taikaokala Ponyo ja viisivuotias poika nimeltä Sosuke. Eräänä päivänä hän löytää Ponyon rannalta ja ottaa tämän lemmikikseen kannellen häntä ympäriinsä vihreässä ämpärissä. Ponyo ihastuu poikaan ja päättää haluavansa ihmiseksi. Taikaolentona tämä helposti onnistuu. Ikävästi vahva loitsu sekoittaa koko maailman tasapainon, josta seuraa kaikennäköistä kamalaa.
Kolmanneksi päähenkilöksi voisi nimetä meren, joka on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Tapahtumaympäristönä se toimii mainiosti. Erikoisia kaloja uiskentelee vähän väliä silmien edessä ja vesi on animoitu todella vakuuttavasti. Henkeäsalpaavan kauniita otoksia vilisee katsojan iloksi jatkuvalla syötöllä.
Meri antaa myös Miyazakille mahdollisuuden olla tuttuun tapaansa huolestunut ympäristöstä ja saasteista. Tärkeä viesti on jatkuvasti taustalla. Erityisesti yksi elokuvan sivuhenkilöistä, ihmiskuntaan katkeroitunut merentutkija, laukoo monia viisauksia. Suoraviivaisemmin merien saastuneisuus ilmenee kohtauksessa jossa vene siivoaa pohjaa rojusta. Ponyo melkein kuolee joutuessaan veneen tielle. Elokuvan tarinankin voi ajatella kuvaavan ihmisen itsekkyyttä.
Yksi asioista joka Miyazakin elokuvissa eniten häiritsee on niiden tahditus. Suvantokohdat ovat usein hieman liian pitkiä ja mahtuupa hänen elokuviinsa melkeinpä tylsiä jaksojakin. Ponyo Rantakalliolla välttää sellaiset. Hitaampia hetkiä luonnollisesti on mutta ne kestävät juuri sopivan pitkään. Aina kun hiukan toiminnallisempi kohtaus tulee vastaan, seuraa valkokangasta herkeämättä.
Toisin kuin liian monet lastenelokuvat Miyazaki ei aliarvioi lapsia. Asioita ei jäädä selittämään pienemmille ymmärrettäviksi, vaan ohjaaja olettaa että he pysyvät mukana. Tarinassa ei myöskään ole yksiselitteistä pahista jonka niskoille kaikki ongelmat sysättäisiin. Koska Ponyo Rantakalliolla ei ole liian vahvasti räätälöity lapsille sopivaksi, löytää myös aikuisempi katsoja paljon mistä pitää. Ponyo hahmona erityisesti osoittaa tämän. Pienen elämänsä kalana eläneenä hän ei tiedä ihmiselämästä mitään. Hänen ensimmäinen iltansa Sosuken luona viihdyttää sekä lapsia että aikuisia. Ponyon ensimmäiset teemaistiaiset ja muut seikkailut arkisten asioiden parissa naurattavat pienempiä hullunkuristen ilmeiden takia, kun vanhempi ihastelee tavanomaisina pitämiensä asioiden näyttäytymistä uudessa valossa.
Ainoa epäluuloni ennen elokuvaa olivat suomalaiset ääninäyttelijät. Katson yleensä vieraskieliset elokuvat alkuperäiskielellä tekstityksen kera. Kaikki kuitenkin hoitivat roolinsa kunnialla. Erityisesti Ismo Alanko yllättää roolisuorituksellaan. Sosuken isän näyttelijä on hiukan liian tuttu eräästä toisesta roolistaan, mutta muuten näyttelijävalinnat osuivat nappiin.
Meri tapahtumaympäristönä erottaa Ponyon Miyazakin muista elokuvista edukseen ja se nousee ehdottomasti yhdeksi ohjaajan parhaimmista. Elokuva toimii hyvänä piristysruiskeena Suomen syksyyn ja on virkistävää vaihtelua lähiaikojen sci-fi toimintaelokuviin. Sisäinen lapsi vain syleilyyn ja lähimpään teatteriin.
Kuvia elokuvasta:
