Filosofi Pekka Himasen arvosteleminen on tehty liian helpoksi, ja suurin syypää tähän on filosofi-konsultti Pekka Himanen itse. Kyseenalainen maine Suomen hallituksen hovineuvontajana sekä vaivaannuttava elostelu illanvietoista maailman taloudellispoliittis-älyllisen kerman (mm. Ville Valo ja Leonardo DiCaprio) kanssa eivät viime vuosina ole olleet omiaan luomaan 20-vuotiaana väitelleelle informaatioajan tulkille mainetta vakavasti otettavana yhteiskunta-ajattelijana.
Vaikka Himasen arvostelu on helppoa, samaa ei voi sanoa hänen poliittisesta kirjoittelustaan, josta on vaikeaa saada pitävää otetta. Liukkauden alkulähteenä on jungnerilais-kataislainen politiikan epäanalyysi, jossa jokainen konflikti näyttäytyy lopulta vain toivon ja unelmien puutteena.
Kukoistuksen käsikirjoituksen perussanoman vahvistavat Himasen filosofointikerhoihin osallistuneet lapset, jotka kertovat, että elämässä tärkeää ei ole raha vaan ihminen ja ”arvonanto”. Kun suurin piirtein kaikki ovat itsestäänselvyyksistä samaa mieltä, epäselväksi jää, mikä lopulta estää Himasen kauniiden ajatusten toteutumisen.
Silloin kun Himanen puhuu konkreettisesti ja poliittisesti, kukaan ei häntä kuuntele tai ymmärrä. Sekä kirjan tilannut valtionvarainministeri Katainen että keskimääräinen vasemmistoälykkö unohtavat yhtä sulavasti, että Himasen horisontissa siintää hiilipihi sivistysyhteiskunta, joka moukaroi kerskakuluttajajunttia verotuksella, siirtää tämän rahat estoitta taiteen ja humanismin tukemiseen sekä avaa rajat massiiviselle monikulttuurisuudelle.
Kysymys kuuluukin: onko Himanen todella Kokoomuksen salainen agentti, kuten foliohattu on profeetoille varoittanut, vai lähinnä väärinymmärretty nero, jonka poliittisessa filosofiassa ei ole muuta vikaa kuin se, että siitä puuttuu politiikka?