Musiikissaan Kingston Wall yhdisti vaivattomasti Creamin, Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin kaltaisten jättiläisten parhaita puolia aivan hemmetinmoisella tahdilla ja soittotaidolla. Yhtyeen keikoilla ei näy Pete Towshendin tuulimyllymäistä kitaransoittoa eikä mahtipontisia ilotulitteita. Sen sijaan lavalla näkyy kolme miestä, jotka tietävät täysin mitä ovat tekemässä. Soitto on parhaimmillaan virheetöntä ja silti rentoa sekä ilkikurista.
Erityisesti rumpali Sami Kuoppamäki nakuttaa rockin edellyttämällä voimakkuudella, mutta kietoo kaiken yhteen jazzmuusikon hienovaraisuudella. Yhdysvalloissa soittamista opiskellut Kuoppamäki on sanonut, että hän sai aivan yhtä suuret kiksit kompatessaan Katri Helenaa palkkasoittajana, kuin ollessaan Kingston Wallin ankkurina. Tämä kertonee jotain miehen monipuolisuudesta ja piittaamattomuudesta genrerajojen suhteen.
Videoiden laatu ei ole täysin tyydyttävä. Ääni ja kuva saattavat olla liian rupisia hyvään tottuneelle, mutta esitysten kuumeinen tunnelma kyllä välittyy. Kingston Wallin suurimpia saavutuksia lienee se, kuinka bändi sai progressiivisen rockin kuulostamaan raisulta ja menevältä. Vaikka yhtye osasi soittaa paremmin kuin moni muu tuon ajan lakeuksien kokoonpano, musiikki oli aina etusijalla, ei pelkkä kliinisen soittotaidon esittely.
Kingtime on julkaisu, jollaista en koskaan kuvitellut näkeväni. Ennen Youtubea ja tällaisia levyjä kaikki ihailemansa bändit piti kaihoisasti kuvitella mielessään. Kaivetaanko jostain vielä esiin Jane´s Addictionin 1980-luvun klubikeikat sekä Iggy & The Stoogesin vertavaluvat livevedot?
Jussi Turunen