Kuva: Ernst Vikne 
Eltonin halu tehdä eloisampi albumi muutaman harmaasävyisemmän jälkeen kuuluu levyn avaavalla nimikkokappaleella. Se ja myöhemmät Looking Up sekä Guilty Pleasures omaavat enemmän tempoa kuin muutamat miehen aiemmista levyistä yhteensä. Valitettavasti levyn räväkkyyden esteenä on säveltäjän ammattitaito. Vaikka kappaleet on sävelletty aikaisempaa nopeammalla tahdilla, ne eivät natise positiivisesti liitoksissaan tai tunnu spontaaneilta. Sekä kappaleet että levykokonaisuus sopiviin väleihin laitettuine perusballadeineen ovat liiankin harkittuja ja rutinoituneita eikä rokkaavan rosoisia.
Mahdollinen ratkaisu levyä vaivaavaan seesteisyyteen on harmillisen lähellä. Eltonin kiertuebändi, joka on poikkeuksellisesti päässyt studioonkin, tuo mukanaan groovea ja soitinsaundeja, jollaisia Eltonin levyillä on harvoin kuultu. Jos ryhmä olisi päässyt mestarin mukaan myös sävellysvaiheessa, kokonaisuus olisi saattanut saada kaivattua särmää. Nyt yhtye jää vain mukavaksi mausteeksi, jota säästetään sovituksissa ja miksauksessa liikaa, koska tilaa annetaan perinteiseen tapaan Eltonille ja hänen pianolleen.
Levyssä ei ole sinänsä suurta vikaa ja se on kokonaisuutena menevintä Eltonia vuosikymmeniin. Eltonin sävellykset ovat laatutavaraa, luottosanoittaja Bernie Taupinin panos ei mene pakkasen puolelle ja T-Bone Burnettin tuotanto on varmaa. Levyn ongelma onkin turvallisuus. Se sopii mainiosti lauantai-illan taustalevyksi, kun tarkoitus on tanssahdella takan edessä muutaman viinilasillisen lämmittelemänä, mutta se ei nosta fiiliksiä niin korkealle, että se uhkaisi omia tai naapureiden säädyllisiä nukkumaanmenoaikoja.