julieta kertoo äidistä, joka on menettänyt yhteyden tyttäreensä. Äiti purkaa menneisyyttä kirjoittamalla kirjaa ja juoni muistuttaa ärsyttävyyteen asti monia Almodóvarin aikaisempia teoksia. Yhteneväisyyksiä löytyy muun muassa elokuviin Puhu minulle, Kaikki äidistäni, Volver – paluu ja Salaisuuteni kukka. Yhteneväisyyksiä on niin paljon, että julieta alkaa vähitellen muistuttaa telenovelaa, ällöttävän intohimoista saippuasarjaa.
Elokuva alkaa Almodóvarille ominaiseen tapaan intohimoisesti ja kauniisti kuvalla, joka muistuttaa vahvasti vulvaa. Tunnelma värittyy nopeasti ja katsoja vetää raskaasti happea, koska ilma on niin latautunut. Roolihenkilöt ovat tunteidensa vallassa, surumielisiä, kaihoisia ja tulisia. Kuvissa pilkahtelee taustalla tai ohimennen Almodóvarille mieluisten taiteilijoiden nimiä ja teoksia, tarkkasilmäinen katsoja lukee ohjaajan kuviin piilottamia viestejä.
Henkilöiden puhkuessa tunnetta ja kuvien täyttyessä tarkoin valituista väreistä, muodoista ja kuvakulmista sisälläni alkoi silti nousta pettymys. Ohjaaja tavoittelee entistä korkeaa tasoaan niin epätoivoisesti, että sortuu yliyrittämiseen. Miksi elokuva ei voi hyväksyä elämälle välttämätöntä muutosta ja olla rohkeasti rauhallisempi kuin aiemmat teokset? Ikä rauhoittaa elämää, keski-ikäinen on väkisinkin seesteisempi kuin parikymppinen. Se kuuluu kiertokulkuun eikä siinä ole mitään hävettävää.
Lopulta odotan, että elokuva päättyisi. Totean, että elokuva on esimerkillinen muistutus rohkeuden puutteesta muuttua ja kypsyä. Elokuva on haalea muisto ohjaajan aiemmista kyvyistä saada katsoja rakastumaan elokuvaan. En usko Almodóvarin lakanneen kokonaan sävähdyttämästä, vaan olkoon julieta varoittava esimerkki tarpeesta uudistua ja kuolettaa mennyt maine ja kunnia.
Toinenkin kritiikki leffasta: Menneisyys laittaa taas tulevan uusiksi