Tommi Uschanovin lukeneisuus ja tietomäärä tekevät vaikutuksen. Kuva: Teos 
Teos ei ole puolustuspuhe optimismille eikä toisaalta myöskään tuomio pessimismille, vaan Uschanovin mukaan pessimismiin vetävät voimat ovat niin vahvoja, että pessimismin laajuus on täysin luonnollinen ilmiö. Ihmiset eivät suhtaudu pessimistisesti omaan elämäänsä tai omaan tulevaisuuteensa vaan ovat huolissaan yleisestä kehityksestä. Länsimaissa ei enää yleisesti uskota maailman kehittymiseen hyvään suuntaan eikä juuri kukaan enää usko lastensa elävän nykyistä paremmassa maailmassa.
Yhdysvaltojen kulttuurista muutosta voi havainnollistaa presidentti Lyndon B. Johnsonin kautta. Vielä 1964 Johnson oli suosittu presidentti, joka pyrki viemään Yhdysvaltoja hyvinvointivaltion suuntaan julistamalla mm. sodan köyhyyttä vastaan. Uschanovin mukaan Johnson oli varsinkin syrjityille vähemmistöille ja köyhille ”paras presidentti, joka Yhdysvalloilla on koskaan historiansa aikana ollut”. Vuoden 1968 vaaleihin Johnson ei enää lähtenyt edes ehdolle, Vietnamin sota oli syönyt kannatuksen. Vallasta luovuttuaan Johnson aloitti uudestaan ryyppäämisen ja polttamisen ja vetäytyi kotiinsa Texasiin murjottamaan, kunnes kuoli sydänkohtaukseen viitisen vuotta myöhemmin.
Johnsonin presidenttikauden alun ja tämän kuoleman välisenä aikana esimerkiksi kansalaisten luottamuslukema valtioon oli laskenut 76 prosentista 37 prosenttiin. Nykyisin lukema on vielä paljon matalampi. Poliittisista mielipiteistä riippumatta ihmiset alkoivat enenevissä määrin ajatella, että yhteiskunta menee päinvastaiseen suuntaan kuin he haluaisivat. Vietnamin sota oli suurin syyllinen edistysuskon romahtamiseen.
Eräs arkipäiväinen syy kulttuuripessimismin yleistymiseen on, että kauhukuvat myyvät hyvin. Iso-Britanniassa Margaret Thatcherin valtaannousua vuonna 1979 edelsi ns. tyytymättömyyden talvi, jonka aikana lakkoiltiin melko runsaasti. Britannian media paisutteli asioita koko talven ajan niin, että totta oli juuri ja juuri siteeksi. Esimerkiksi autoilijoiden yksipäiväisen lakon uutisoitiin melko varmasti aiheuttavan nälkäkuolemia elintarvikejakelun pysähtyessä. Oikeasti 1970-luvun Britanniassa ei lakkoiltu sen enempää kuin muuallakaan, jopa Saksassa ja Japanissa oli enemmän lakkopäiviä. Maalla ei mennyt hyvin, mutta romahduksesta harhautuivat puhumaan oppineetkin ihmiset. Uschanov summaa ajanjakson seuraavasti:
”Kauheimmassakin hetkellisessä alennustilassaan 1970-luvun Britannia oli eräs koko maailmanhistorian onnistuneimpia, vauraimpia ja toimivimpia yhteiskuntia. Tästä huolimatta siitä puhuttiin vuosikausien ajan kuin koko järjestäytynyt yhteiskunta olisi romahduksen partaalla.”
Thatcherin ja Ronald Reaganin merkityksestä Uschanov olisi voinut kirjoittaa enemmänkin, nyt jäädään pintaraapaisuun. Voi olla, että nämä kaksi ovat englanninkielisessä maailmassa puhki kulutettuja aiheita, mutta kulttuuripessimismin nousua käsittelevässä teoksessa olisi oltava tilaa tarkastelulle. Niin keskeisiä symboleita sekä Thatcher että Reagan olivat ja ovat konservatiiviselle oikeistolle.
Vuoden 1965 optimismille on yksinkertainen selitys: menneisyydessä ei ollut hohtoa, joten oli helppo uskoa, että tulevaisuudessa menee paremmin. Maailmansodat ja 30-luvun laman kokeneet ihmiset eivät tahtoneet palata menneeseen, jossa oli kuoleman lisäksi köyhyyttä ja kurjuutta. Arki oli tullut helpommaksi tekniikan kehittymisen myötä eikä enää haluttu palata aikaan, jossa teknologiaa edustivat avotuli ja pyykkilauta.
Nykyisin yhteiskunnallisen muutoksen nopeus aiheuttaa pessimismiä, koska ihmisten psykologiset mekanismit muuttuvat huomattavasti hitaammin. Esimerkiksi Suomessa kansakunnalla on vielä melko talonpoikainen mentaliteetti, vaikka suuren muuton ajoista on jo lähes 50 vuotta. Aineellinen elintaso on parantunut, mutta se ei enää tuota samalla tavalla tyydytystä kuin sotien jälkeen.
Uschanovin teos on mielenkiintoinen esitys kulttuuripessimismin noususta lähinnä Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Aihe on sellainen, että huomattavasti laajempikin esitys olisi ollut mahdollinen, mutta ilmeisesti kirjoitustyöläisen toimeentulo ei salli kymmenen vuoden työperiodia yhden aiheen parissa. Uschanov tekee hienoa työtä kaivaessaan esiin suomalaisille tuntemattomampia ajattelijoita ja tutkijoita, joiden kautta hän aihettaan tarkastelee. Lukeneisuus ja tietomäärä vakuuttavat. Uschanov on selkeäsanainen kirjoittaja ja johdonmukainen ajattelija, joka tuntuu asettaneen tehtäväkseen yhteiskunnallisen tietämättömyyden vähentämisen ja yleisesti totuuksina pidettyjen valheiden paljastamisen. Hätä on tarpeen asettuu vaivattomasti samaan jatkumoon hänen kolmen aiemman teoksensa kanssa.