Kuva: Teemu Rajala 
Suurin osa kirjoituksista on aiemmin ilmestynyt Sarastus-lehdessä tai Hännikäisen Marginalia-blogissa, mutta kirjoituksia on myös Parnassosta, Kirjailija-lehdestä, Kerberoksesta ja jopa esitelmä Siltala kustannuksen, ranskalaisen filologian laitoksen ja Institut francais de Finlanden järjestämästä Louis-Ferdinand Céline -seminaarista. Teos sisältää myös kolme aiemmin julkaisematonta kirjoitusta. Teos on jaettu kolmeen osioon: Taide ja kirjallisuus, Politiikka ja Mies. Ensimmäinen osa on selkeästi pisin, noin puolet teoksesta.
Hännikäinen on erittäin korkeatasoinen taide-esseisti, varsinkin kirjallisuudesta kirjoittaessaan. Hän ei yllä Veijo Meren tai Erno Paasilinnan tasolle, mutta sinne ei yllä moni muukaan. Poikkeuksellisen kiinnostavaa Hännikäisen kirjallisuusesseistiikassa ovat aihevalinnat. Hän keskittyy suomalaisten lukijoiden vähemmän tuntemiin kirjailijoihin. Sanansäilässä käsitellään esimerkiksi Varlam Salamovia, E.M. Ciorania, Jose Ortega y Gassetia, Louis-Ferdinand Célineä ja Thomas Ligottia. Hännikäinen kirjoittaa siitä, minkä näkee henkilökohtaisesti kiinnostavaksi, mutta samalla hän toimii lukijoiden valistajana: tällaistakin kirjallisuutta on tarjolla. Samankaltaisen valistajan roolin on yhteiskunnallisen ajattelun puolella ottanut Tommi Uschanov, vaikka hänen ja Hännikäisen ajatusmaailmat ovat lähes vastakkaiset.
Sanansäilässä käsitellään myös tunnetumpia nimiä kuten Aleksandr Solzenitsyn, Cormac McCarthy, Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko, mutta teoksen kiinnostavinta antia ovat vähemmän tunnettujen teosten ja kirjailijoiden luotaaminen. Esimerkiksi Célinen usein synkäksi ja nihilistiseksi arvioidussa romaanissa Niin kauas kuin yötä riittää Hännikäinen näkee 1900-luvun merkittävimmän humoristisen romaanin: tragedian esittämisen vimma ja voima on niin hurja, että se muuttuu komediaksi.
Toinen kiinnostava polku on kokonaisten kirjallisuuden lajien käsittely lyhyissä esseissä: Hännikäinen kirjoittaa niin esseestä, aforismista kuin taiteilijaelämäkerroista. Esseessä Miksi taiteilijaelämäkerrat ovat vaarallisia? Hännikäinen tulee siihen tulokseen, että virallisia elämäkertoja parempia ovat muistelmat ja omaelämäkerralliset teokset, jotka ovat avoimen subjektiivisia ja puolueellisia, vaikka kirjoittajat muuta yrittäisivätkin väittää. Hännikäinen lausuu niistä jotain, joka pätee hänen omaankin kirjalliseen tuotantoonsa: ”Niitä on luettava rivien välistä, täydennettävä mielessään ja väiteltävä niiden kanssa. Sama pätee kaikkeen kelvolliseen kaunokirjallisuuteen.” Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta lukija asenne on huomattavan paljon useammin välinpitämättömän vastaanottava tai pahantahtoisen väärinymmärtävä kuin ymmärtävä, väittelevä ja täydentävä.
Hännikäisen poliittisetkin tekstit kiertyvät usein taiteen ympärille: Sanansäilän poliittisista teksteistä kaksi kommentoi siirtolaiskriisiä pohjatekstinään Jean Raspailin satiirinen romaani Camp of the Saints, joka on synkkä dystopia sivistyneestä ja humaanista Euroopasta, jonka massamaahanmuutto kehitysmaista tuhoaa. Kirjoitus Suomi ja metsän pyhyys taas päästää ääneen niin Sakari Topeliuksen kuin Samuli Paulaharjunkin. Hännikäinen kirjoittaa myös traditionalismista, anarkismista, islamista, tribalismista ja kansallismielisten järjestöjen tulevaisuuden näkymistä.
Sanansäilän poliittiset tekstit on yhtä lukuun ottamatta alun perin kirjoitettu joko Sarastus-lehteen tai Suomen Sisun tilaisuuksiin. Niiden näkökulma on traditionalistinen ja kansallismielinen. Tekstit eivät silti ole niin yksioikoisia kuin lukija voisi Suomen Sisun nimen nähtyään ajatella: Hännikäinen näkee myös ongelmia kansallisvaltion käsitteessä ja samaistuu suomalaisuuden lisäksi eurooppalaiseen ja länsimaiseen kulttuuriperinteeseen.
Politiikka-osion kirjoitukset sopivat myös eri mieltä oleville, niiden parissa voi vaikkapa harjoitella vastaväitteitä. Poliittiset tekstit ovat kuitenkin kautta linjan hivenen heikompia kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen liittyvät. Kirjallisuusesseistinä Hännikäinen on kovan luokan ammattilainen vuosikymmenen kokemuksella, poliittisena kirjoittajana taas selkeän ideologian takia turhan ennalta-arvattava.
Julkisuuteen Hännikäinen nousi aikoinaan teoksellaan Ilman, avoimella itsetilityksellä pillun puutteesta. Se oli rohkea teos ja sai ansaitusti paljon huomiota. Sama avoin ja itseään säästelemätön ote on leimannut Hännikäistä kirjoittajana siitä saakka. Aiheesta kuin aiheesta hän kirjoittaa omakohtaisesti, persoonansa ja ajatusmaailmansa auki kirjoittaen. Pidän tästä lähestymistavasta eikä samanlaisia kirjoittajia ole Suomessa liikaa. Matti Mäkelä on tietysti ilmiselvin vertailukohta, vaikkakin hieman hämmentävä: siinä missä Mäkelä on Suomen rakastettavin kirjailija, Hännikäinen on vihatuin.
Sanansäilä on hyvä katsaus Hännikäisen kirjailijakuvaan. Se ei ole lähimainkaan hänen paras teoksensa, kuten ei tällaisen kokoomateoksen kuulu ollakaan. Kirjallisuusesseissä ei päästä yhtä syvälle kuin teoksessa Hysterian maa, poliittiset analyysit ovat kevyempiä kuin Liberalismin petoksessa eikä teos ole samalla tavalla yhtenäinen kokonaisuus kuin Ihmisen viheliäisyydestä. Sanansäilässä on muutamia helmiäkin, mutta Hännikäinen on tasokas kirjoittaja, joten hänelle riman on oltava korkealla.
Erityinen miinus tulee siitä, että kirjoittajan kenties kautta aikain riemullisin teksti Elämäni likasankona on jätetty kokoelman ulkopuolelle. Siinä tapahtuu sama kuin Célinen romaanissa: hurjalla vimmalla ja kielellisellä iloittelulla saadaan pohjimmiltaan traagisesta tekstistä hersyvän hauska. Tekstissä Hännikäinen tiivistää vajaan vuoden takaisen tilanteensa seuraavasti: ”Olen kerrostalon katonreunalla seisova mies, joka kieltäytyy hyppäämästä koska liian moni taputtaisi.”