Perkele pärähtää suomalaisen suusta alkuvoimaisena kuin ukkosen jyrähdys. Sana kantaa mukanaan valtavasti kulttuurihistoriaa – Topi Linjama, teksti & Mira Asikainen, kuvitus

Vaimo lähti, mies jäi yksin lasten kanssa. Epätoivoaan mies purki illalla ulkona.
”Huusin perkelettä taivaalle. Se oli ihan spontaani reaktio”, hän kertoi.
Lieneekö kirous noussut suomalaisugrilaisesta kollektiivisesta alitajunnasta vai mistä. Mutta johdonmukaiseen suuntaan mies kirosanaa lähetti. Taivaalle karjaisevat perkeleensä myös suomalaiset keihäänheittäjät.
”Niin kauan kuin suomalainen talous perustui pääasiassa kalastukseen, hylkeenpyyntiin, metsästykseen ja keräilyyn, ei ollut tarvetta ukkosenjumalalle”, esittää Juha Kuisma kirjassaan Tuli leivän antaa.
Metsästäjälle suotuisat säät olivat mieluimmin poutaisia. Kun maata alettiin viljellä, jumala astui ylös taivaalle antaakseen sieltä kasvulle välttämättömän sateen. Lisäksi ukkosella ajateltiin olevan maata hedelmöittävä voima. Ukkosenjumala, Ukko, on saattanut tullut Suomeen maanviljelyn mukana jo ennen ajanlaskun alkua.
Ukkosenjumalaa kutsuttiin mahdollisesti myös nimellä Perkele. Balttilaisista kielistä löytyy perkeleen sukulaisia kuten latvian perkons, joka tarkoittaa ukkosenjumalaa.
Kuisma kertoo, kuinka kuivuuden tullen juotiin ukon malja ja rukoiltiin vettä taivaalta.
”Pyhä Ukko, ilman isä, Jumalan käskyläinen, sadetta sinä meille tuo”, rukoili Sipi Antinpoika kuivana kesänä. Antinpoika oli houkutellut naapuritkin mukaan sadetta rukoilemaan ja sai siitä kuolemantuomion Hauhon käräjillä 1662.

Edellisen uskonnon jumalista tehdään säännön mukaan uuden uskonnon paholaisia. Kristinuskon tullessa perkele alennettiin sankarista konnaksi, laskettiin taivaasta alas helvettiin hiilivalkeaa kohentamaan.
Vuoden 1776 Raamatussa perkele esiintyy melkein sata kertaa. Pietari rinnastaa kirjeessään perkeleen ja jalopeuran eli leijonan: ”Olkaat raittiit, valvokaat; sillä teidän vihollisenne perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii, kenen hän nielis.”
Nykyisestä evankelisluterilaisessa kirkossa käytettävästä Raamatusta perkelettä ei enää löydy.
”Vanhalla sanalla Perkele käännettiin kreikan diabolos, joka merkitsee paholaista, panettelijaa ja hajottajaa”, kertoo Paholaisen biografian kirjoittanut teologian tohtori Kari Kuula.
Kuula sanoo Perkeleen, Paholaisen ja Saatanan olevan kaikki yhden ja saman ”pimeyden prinssin” nimiä. Ne voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, sillä luterilaisessa teologiassa uskotaan Kuulan mukaan yhä persoonallisen pahan olemassaoloon.
Kiroaminen ja pahuuden voimiin vetoaminen on nykyihmisen käsitys voimasanojen käytöstä. Menneistä ajoista puhuttaessa asiaa on ajateltava toisella tavalla, sanoo suomen kielen professori Kaisa Häkkinen.
”Alun perin voimasanoilla on ollut tarkoitus vedota yliluonnollisiin voimiin ja pyytää niitä avuksi”, Häkkinen kertoo.
Tämä näkyy kirosanassa ”jumalauta”, joka tulee sanoista ”Jumal, auta!”
Muinoin Perkeleellä lienee huudettu apuun juuri ukkosenjumalaa, jumalista vahvinta. Mikael Agricola uhrasi Psalttarin esipuheessa Ukolle peräti yhdeksän riviä. Muut pakanuuden aikaiset jumalat esitellään yhdellä rivillä.
”Paholaisen nimen kautta on kirottu eli yritetty aiheuttaa harmia toisille ihmisille. Lisäksi sillä on yritetty taikoa eli vaikuttaa maailman menoon. Pahaa voimaa on pyydetty vaikkapa suojelemaan lampaita siinä toivossa, etteivät sudet vie niitä”, kertoo puolestaan Kuula.
Kuulan mukaan uskonnollisilla kirosanoilla ihminen yrittää vaikuttaa asioihin, jotka ovat kykyjemme tuolla puolen. Näiden lisäksi sanoja on käytetty diagnostisessa mielessä.
”Jos joku menee pieleen, parkaistaan Perkele, eli todetaan, kuka oli onnettomuuden takana. Pahan nimen sanominen on puoli voittoa. Tosin se voi myös kutsua riivaajan esiin ja houkuttelee sen sanojansa kimppuun”, Kuula pohtii.

Perkele on niin tehokas sana, että M. A. Numminen on rakentanut lyhyen tangon kerran lausutun voimasanan ympärille. Perkeleen sukulaissanoilla kiroillaan myös viroksi ja liettuaksi.
Tietokirjailija Jari Tammi kuvailee Suuressa kirosanakirjassaan perkelettä suorastaan runollisesti: ”Supisuomalainen viinapullon henki, ykkösluokan kokojyväruispommi, seitsemän tähden tykki. Selkäydinkirosana. Kansalliskirosana.”
Kiroileminen on henkilökohtaista, toisin kuin solvaaminen, joka kohdistuu toiseen ihmiseen, Tammi kertoo. Hänen mukaansa syitä kiroamisen paheksumiseen voi olla monia.
”Kiroilun määrittelevät pahaksi ne, jotka kokevat rumat sanat tabuiksi tai hyökkääviksi. Niitä voidaan pitää sanavaraston köyhyyden, huonon käytöksen tai huonon tilannetajun merkkeinä. Vanhemmat ovat eniten huolissaan lasten käytöstavoista”, Tammi uskoo.
Kirosanan aiheuttaman tyrmistymisen aste vaihtelee eri kulttuureissa.
”Jotkut pudistavat päätään, toiset teloittavat jumalanpilkasta”, Tammi sanoo.

Kun lyö varpaan pöydänjalkaan, suusta voi livahtaa kirosana. Kuula näkee kiroilussa primitiivisen magiikan aineksia.
”Rumia puhuva siirtää pahan olon tai kivun kirosanaan, joka sylkäistään itsestä pois”, hän sanoo.
Ja kiroaminen voi todella auttaa kipuun. Englantilaisen Keelen yliopiston tutkijoiden mukaan emotionaalisesti latautuneen kirosanan käyttäminen aktivoi kehossa taistele tai pakene -stressireaktion. Sydän alkaa sykkiä nopeammin, hengitys tihenee, lihaksiin virtaa enemmän verta, kivunsieto paranee, elimistön suorituskyky kohoaa hetkellisesti – jolloin se keppikin lentää pari metriä pidemmälle. Tutkijat pitävät tätä yhtenä syynä siihen, miksi kirosanat pitävät pintansa vastustuksesta huolimatta.
Kiroilusta ei taideta niin vain päästä. Voi perkele.

• Perkele-sitaatteja

• ”Havuja, perkele!” (Marjo Matikainen Oberstdorfin MM-kisoissa 1987)
• ”Perkele, olin kullassa kiinni” (Jani Sievinen hävittyään 200 metrin sekauinnin olympiakullan 1992)
• ”Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.” (Simeoni Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä)
• ”Laiska ihminen on perkeleen päänalunen”