Pojat peräkammarista tarinoivat

Esko-Pekka Tiitisen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Kantapäänpojat – kuusi tarinaa rakkaudesta kolme kylänmiestä, peräkammarinpoikaa kertoilee elämästään ja lopulta käteen jää kokemus isättömyydestä ja naisettomuudesta. Kolmikko on kukin omilla tavoillaan rikkonainen ja kaikkia vaivaa yksinäisyys sekä ahdistus elämisestä maailmassa, jota ei oikein ymmärrä. Kolmen miehen tarinoita ei juuri nivota yhteen ja erityisesti Seppo Timosen näyttelemä poliitikko jää aivan irralliseksi.
Suomalaisen maaseudun miehen ahdinko on niin kulutettu aihe, että siihen on kenties vaikea tuoda mitään erityisen uutta. Ainakaan tämä näytelmä ei sitä tee, mutta luulen, että sitä ei edes yritetty. Kansan syvien rivien kieliä kyllä näppäillään ja paikallisia globalisaatiotraumoja käsitellään kun Timosen hahmon veljen kerrotaan myyneen perheen tilan uraanikaivosyritykselle. Sikäli touhu jää populistiseksi viihteeksi, että mitään analyysia ei edes yritetä tehdä.
Jonkinlaista sanomaa yritetään rakennella siitä, että näitä moderniin yhteiskuntaan eksyneitä miehiä rinnastetaan pakolaisiin ja ”he yrittävät kotoutua nykyiseen yhteiskuntaan”, mutta tämäkin juonne jää ohueksi, lähes huomaamattomaksi viihteellisyyden jyrätessä.
Melkein loppuun asti näytelmä kaikesta huolimatta kantaa itsensä riittävällä kunnialla, mutta loppu on vaivaannuttava. Se on onnellisuutta tavoitteleva, mutta hatusta vetäisty ja irralliseksi jäävä. Sen sijaan, että kokonaisuus olisi viimeistään lopussa jotenkin nivottu kasaan, sitä ei edes yritetty. Joskus hajanaisuus toimii, nyt ei.

Vierailija Juha Koljonen yllättää iloisesti karismallaan ja heittäytymisellään. Timonen viinanhuuruisena poliittikkona on paitsi riemastuttava, hetkittäin myös koskettava. Olli-Kalle Heimo väläyttelee ajoittain todellista läsnäoloa lavalla. Suurimman osan ajasta hänen työskentelynsä on rutinoitunutta ja hiukan ilottoman tuntuista. Tiitinen käy lavalla sekoilemassa, mutta varsinaista roolia hänellä ei ole.
Lavastus on pelkistetty ja toimiva. Puulaatikko taipuu moneksi ja yhdestä seinässä olevasta reiästä saadaan synnytettyä paljon näytelmään. Viihdyttävää nokkeluutta riittää, mutta tuskin touhu olisi käsiin räjähtänyt, vaikka mukaan olisi ängetty jotain vähän syvällisempääkin.
Tiitisen musiikki teoksessa luo tunnelmaa hienosti ja etenkin Koljonen kitaransa kanssa on hienoa kuultavaa.

Loppujen lopuksi käteen jää kovin vähän. Kantapäänpojat ei varsinaisesti sano mitään mistään, mutta on kohtalaisen viihdyttävä kokoelma tarinoita peräkammareiden pojista. Peräkammarinpojat esitellään jonkinlaisena arvokkaana, katoavana luonnonvarana. Tällekin ajatukselle on kai paikkansa.

Pasi Huttunen