Kuva: Pasi Huttunen Populismin kulta-aikana byrokratia vaikuttaa kirosanalta, jota kenenkään selväjärkisen ihmisen ei tulisi suosia. Sillä viitataan useimmin jäykkään virkakoneistoon, joka tekee kaikesta kamalan hidasta ja hankalaa. Suurimenekkisten lehtien otsikoissa löytyy monia esimerkkejä, kuinka veronmaksajat, tietävät kansalaiset, jauhautuvat hirviömäisen byrokratian hampaissa ja kuinka monet nykyiset lait ja säädökset ovat typeriä ja älyttömiä. Kiistämättä Suomessa löytyy läjäpäin byrokratiaan liittyviä ongelmia, mutta on myös aiheellista välillä palauttaa mieleen, mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa ja miten tämänkertainen Frankenstein on mahdollisesti syntynyt.
Byrokratia tarkoittaa suomeksi organisaatioita, toimenpiteitä ja sääntelyä, joilla jotakin toimintaa määrätään ja suoritetaan. Yhteiskuntatieteilijöille tuttu Max Weber (1864 – 1920) kirjoitti byrokratian ideaalimallista vuonna 1922.
Ideaalisella byrokratialla Weber tarkoitti hallintomallia, jossa ihmiset tekevät töitä selkeän ohjeistuksen alaisena ja jossa työntekijöiden valta perustuu heidän ammattitaitoonsa ja asemaansa eikä ole henkilökohtainen ominaisuus. Byrokraattisessa organisaatiossa päätökset tehdään sääntöjen perusteella ja persoonattomasti, jotta vältyttäisiin suosimisongelmilta.
Tarkoitus on siis toimia rationaalisesti ja laskelmoidusti organisaation johdon asettamien tavoitteiden toteuttamiseksi. Koko suomalainen päätöksentekojärjestelmä yksityisellä ja julkisella sektorilla ainakin näennäisesti noudattaa byrokraattista periaatetta.
Weberin tarkoitus oli kuvata länsimaiden rationalisoitumisen prosessia. Tämän prosessin yksi osa oli byrokraattisen vallan lisääntyminen karismaattisen vallan kustannuksella, jossa valta oli henkilökohtainen ominaisuus ja säännöt olivat niin sanottuja ad hoc –sääntöjä. Jo Weber oli aikanaan tietoinen seurauksien paradoksista, jonka mukaan esimerkiksi tiettyyn pisteeseen asti säännöt auttavat organisaatiota toimimaan mutta sääntöjen aiheuttamaan paperisotaan voi myös hukkua ja säännöt voivat lannistaa työntekijöiden oma-aloitteisuutta.
Weberin huolet kuulostavat hyvin ajankohtaisilta. Näyttää siltä, että käsite tarjoaa ihmisille insinöörimäisen ideaalimallin siitä, miten asiat olisi paras hoitaa mutta käytännön toteutuksessa esiintyy pahoja ongelmia. Kukapa ei tahtoisi vallan perustuvan ammattitaitoon ennemmin kuin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.
Ongelmat keskittyvät eniten siihen, miten tiukkapipoisesti sääntöjä tulisi tulkita ja noudattaa. Ääripäät löytynevät yhtäältä kovan kilpailun yritysmaailmasta, jossa säännöt voivat jäädä pelkäksi kiiltokuvaksi, ja toisaalta ”eichmannilaisesta” ajattelusta, jossa yksilön oma ajattelu unohtuu täysin ja hänestä tulee pelkkä koneiston palanen, joka persoonattomasti ja eleettömästi toistaa annettuja käskyjä. Tässä yhteydessä, kuten missään muussakaan, ei ääriajattelusta – tai ajattelemattomuudesta – ole muuta kuin haittaa.
Vastakohta byrokratialle olisi todennäköisesti kaaos ja mielivalta, toisin sanoen korruptio. On surullista huomata, että byrokratian heikentäminen saattaa lisätä hallinnon korruptoituneisuutta. Etenkin sosiaali- ja terveysoikeudellisissa kysymyksissä toivoisi päätösten perustuvan kaikille yhteisiin sääntöihin eikä silmien räpyttelyyn tai veliverkostoihin. Perusoikeudellisissa kysymyksissä byrokratian ihanne on jokaisen etu.