Uljaan kirjoituskilpailun voittoon kiri Atte Komonen novellillaan Nocturne. Teksti vakuutti raadin kauniilla haikeudellaan ja herkkävireisellä ja niukalla esitystavallaan.
Yliassistenttina luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnan metsätieteiden osastolla toimiva Komonen kertoo, ettei hänen tapanaan ole kirjoitella pöytälaatikkoon.
”Huomatessani tällaisia kirjoituskilpailuja herkistyn aina kirjoittamaan. Ennen tätä en ole voittanut ainuttakaan kisaa, joten tämä on tosi positiivista”, Komonen naurahtaa.
”Istuin Jokelassa ja huomasin Uljaasta kilpailun. Aloin miettiä, olisiko minulla mitään tähän. Kirjoitukseni teemasta minulla on ollut paperilla huomattavasti pitempi luonnos jo pitkään. Nyt kiteytin sen tähän kisaan sopivaksi.”
Kisan voitosta pääsee iloitsemaan Komosen lisäksi myös hänen tyttärensä, jonka Komonen aikoo viedä kokemaan Ilosaarirockin ensimmäistä kertaa.
”Ilosaarirockia kohtaan minulla ei ole erityisiä odotuksia, mutta siellä on joka vuosi paljon hyviä bändejä. Eniten kiinnostavat pienemmät bändit.”
Uljas järjesti kirjoituskilpailun yhteistyössä Ilosaarirockia järjestävien Joensuun popmuusikoiden kanssa.
Läpimurto rakkaustutkimuksessa, Susanna Sainio
Metsäläiset, Jaana Viljakainen
Nocturne
Joutsenet ovat palanneet. Ne lipuvat kuin kultahäämatkalla Champs Élysées’tä laahustavat vanhukset. Jakavat toisilleen sanattomia hipaisuja. Ja kasaavat kaisloista tulevaisuuttaan samalle paikalle kuin aina ennenkin.
Pieni merenneito, mies ajattelee katsellessaan naista kivellä. Naisen vaalea iho hohtaa timanttina tummaa vedenpintaa vasten. Harmaat hiukset kiertyvät olkapään yli rintojen päälle.
Joutsen törähtää. Nainen hätkähtää ja laskeutuu veteen. Hän ui rauhallisesti rantaan, nousee laiturille ja kietoutuu pyyhkeeseen. Hän vilkaisee vastarannalle ja häviää rantalepikkoon.
Mies laskee kiikarinsa ja tuijottaa lepikosta nousevaa savukiehkuraa.
Cygnus cygnus, hän kirjoittaa vihkoonsa.
Aina joskus nainen oli kaivannut rinnalleen miestä, joka olisi jakanut kevään ensimmäiset vuokot, tauot ahon laidalla, hiljalleen maatuvan ruskan ja talvi-illan sinen.
Mutta nainen tiesi, että niin ei olisi voinut olla. Ei silloin, ei myöhemmin,
ei koskaan.
Kiuas humisee hiljaa. Joutsenet valkoisina täplinä selällä. Kyyneleet
sekoittuvat hikikarpaloihin, ja hän nuolaisee suolaista.
Nainen nousee lauteilta, saippuoi itsensä ja pujahtaa ulos laiturille.
Hän ui kivelle ja viivähtää siinä hetken. Verkkaisesti hän laskeutuu veteen, ui rantaan ja kietoutuu pyyhkeeseen.
Mies luulee, että hän ei huomannut.
Veneen voisi tyrkätä vesille viikonloppuna, tai sitten viikolla, mies tuumii.
Mies liukastelee ylös mökille ja vilkaisee vielä olkansa yli vastarannalle.
Hän laittaa kiikarit naulaan, potkii saappaat nurkkaan ja seisoo hetken paikallaan.
Kaitafilmi juoksuttaa nuoruutta valkoisella seinällä. Tyttö nauraa ja juoksee karkuun. Kaatuu ja yrittää piiloutua pyyhkeeseen.
Kamera tulee kiinni kasvoihin. Hiekkaa, puita, hiuksia. Kuva sinkoilee sinne tänne, rauhoittuu yhtäkkiä ja tallentaa viimeiset minuutit aavaa ulappaa.
Portailla nainen aistii hetken kevättä ennen kuin sulkee oven. Joutsenet lipuvat niemen taa.
Hän istuutuu pöydän ääreen ja hypistelee kellastunutta kirjekuorta.
Rakeinen kuva ylioppilaista. Poika hymyilee ylärivissä vasemmalla.
Kirjeen hän rypistää lukematta, vaikka lähettämättä jääneet sanat lämmittäisivätkin.
Nainen nostaa neulan viimeisen kappaleen kohdalle. Hetken kovaäänisistä
kuuluu pelkkää rahinaa. Hän kävelee makuuhuoneeseen ja lukitsee oven.
Nainen paneutuu pitkäkseen sängylle ja kuuntelee, kuinka Frédéric Chopinin Nocturne Eb major Op. 9/2 luikertelee oven läpi vaimeana ja täyttää huoneen vaivihkaa.
Kaksi pamahdusta. Mies hätkähtää ajatuksistaan. Hän nappaa takkinsa ja juoksee ulos. Käsi ei suostu menemään hihaan ja hän viskaa takin kuraan. Märät oksat iskevät kasvoihin ja kivi raapaisee polvea, kun mies kiiruhtaa liukastellen polkua pitkin.
Hän ryntää koputtamatta sisään.
Levysoittimen neula pyörii paikallaan ja mies nostaa sen pois.
Hiljaisuus.
Hän kävelee makuuhuoneen ovelle ja painaa kahvaa varovasti.
Sateen ropina.
Mies menee kirjoituspöydän luokse ja avaa rypistetyn kirjeen.
Elokuussa 1960
Rakas Jorma…
Mies tuijottaa kuvajaistaan ikkunassa. Yksinäinen joutsen tulee esiin niemen takaa. Se kääntää päänsä ja katsoo hetken kohti. Sitten se juoksee veden pinnalla, nousee siivilleen ja kaartaa pois.
Raadin jäsenenä olleen kirjallisuuden lehtori Elina Armisen arvio Komosen novellista:
Nocturne on haikea novelli naisesta, joka on kieltäytynyt rakkaudesta ja elää erakon tavoin luonnon keskellä. Naista tarkkailee etäämpää mies, naisen nuoruudenrakastettu. Miehen ja naisen yhteiseen menneisyyteen viitataan vanhan kirjeen ja kaitafilmin kautta. Novellin erityisenä ansiona voidaan mainita niukka ja herkkävireinen esitystapa. Novelli tavoittaa pienten vihjeiden avulla henkilöiden tunteet ja elämäntilanteen. Se ei kuitenkaan ryhdy selittämään niiden syitä, vaan jättää lukijan tulkinnoille paljon tilaa.
Novellin kuvakieli on rikasta ja paikoin varsin omintakeista: ”kaitafilmi juoksuttaa nuoruutta valkoisella seinällä”. Joutsenet ja Chopinin Nocturne saavat symbolin aseman.
Kaksi aikatasoa on rakennettu novellin suppeuteen nähden hyvin hallitusti. Luonto on novellissa esillä monitasoisesti: miljöönä, ihmisen vertauskuvallisena pakopaikkana, osana kuvakieltä. Nocturne on hallittu kokonaisuus ja siinä käytetään taidokkaasti hyväksi kaunokirjallisuuden ilmaisumahdollisuuksia.
Novelli on kaunokirjallisilta ansioiltaan neljästä kilpailutekstistä ehdottomasti korkeatasoisin.