Paljon melua nuhasta

Maija Haavisto on omiensa sanojensa mukaan kirjoittanut aiemmin cripficciä, jossa pääosan saavat vammaiset, jotka eivät taivu sankarin tai pahiksen rooleihin, vaan elävät tavallista elämää. Hänen kuudes romaaninsa ja ensimmäinen tieteisromaaninsa Adeno (2016) ei sijoitu genreen, vaikka sen päähenkilö Aava ei puekaan päälleen erityisiä viittoja.
Aava elää 2050-luvun Helsingissä, joka on pysynyt tutunoloisena paikkana, vaikka maailman mainitaan mullistuneen. Aava, joka työkseen pitää yllä kaupungin rahoittamaa pelimuseota, ei kuitenkaan pohdi ympäröivää yhteiskuntaa. Ei ainakaan ennen kuin hänen siskonsa sairastuu flunssaan, muinaiseen tautiin, jonka oletettiin jo hävinneen maailmasta lääketieteen edistysten ansiosta. Saadessaan itsekin nuhaksi tunnistettavia oireita, hän päättää paeta mahdollista terveysviranomaisten kiinnostusta aina pohjoiselle Saamenmaalle saakka.

Adenon jännite nousee lukijan kannalta hyvin tavanomaisista ja vähän pelottavista asioista, siinä missä vihjatut suuremmat ongelmat jäävät kaukaisiksi. USA:n ja Iso-Britannian kaltaiset valtiot saattavat olla vain varjoja entisistään sekä Kehä III:n ja Saamenmaan itsehallintoalueen väli täynnä murhanhimoisia junaryöstäjiä, mutta tekoja ohjaa tukkoinen olo. Jos ei oteta huomioon Aavan harvinaisen korostettua aseksuaalisuutta, päähenkilö ja juoni edustavatkin poikkeuksellisen arkista tieteiskirjallisuutta.

Jännite ja päähenkilö eivät kuitenkaan kiehdo loppuun saakka. Vaikka Haavisto hetkittäin kirjoittaa koskettavasti, kokonaisuudesta on vaikea saada otetta. Tietyllä tavalla teoksen pyrkimys arkisuuteen kärsii yliyrittämisestä ja tulevaisuuden maailma jää hajanaiseksi kokemukseksi. Adeno ei aivan palvele arkirealismin tai tieteiskirjallisuuden faneja, mutta se voi toki tarjota välimaaston etsijöille tai genreistä välittämättömille mielenkiintoisen lukukokemuksen.