Paljastaako vai eikö paljastaa?

Taiteen akateemikko Hannu Mäkelä on saattanut viisiosaisen muistelmasarjansa päätökseen. Sivuja viidessä teoksessa on yhteensä noin 2000, joten Päätaloon verrattuna Mäkelä on vielä oppipoika. Sarjan viimeinen osa Vapaus alkaa vuodesta 1987, jolloin Mäkelä jäi vapaaksi kirjailijaksi. Tyylilajinsa Mäkelä hallitsee, sillä aiemmin hän on kirjoittanut kolme teosta alaotsikolla Muistelma: äidistään, isästään ja kirjailija Samuli Parosesta.
Henkilökohtaisinta Mäkelän teksti on teoksen alussa. 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun Mäkelä kamppailee alkoholiongelmansa kanssa. Juominen ei anna enää iloa kuten ennen, vaan mies käy juodessaan murheellisemmaksi. Raittiuslupaukset pitävät hetken aikaa, mutta murtuvat. AA-kerho ja psykiatrit tulevat tutuiksi. Miestä rassaavat myös vapaan kirjailijan elämän epäsäännöllisyys ja toimeentulon epävarmuus. Luomiskyky tuntuu ajoittain olevan kadoksissa.
Humalassa Mäkelä tekee monenlaisia ja monen tasoisia typeryyksiä. Hän käy huorissa Virossa ja Venäjällä riskeistä välittämättä, on hukkua veneretkellä omaa typeryyttään ja lopulta synkimpänä hetkenään yrittää itsemurhaa. Hän lupaa pyhästi olla yrittämättä enää koskaan uudestaan ja on tähän saakka lupauksensa pitänyt. Raitistuminen onnistuu lopulta, vaikka prosessi on tuskallinen.

Raitistumisen jälkeen muistelmien sävy muuttuu. Tuntuu kuin Mäkelä vaihtaisi näkökulman itseään jostain ulkopuolelta, matkan päästä, tarkkailevaan kertojaan. Hän muistelee autokouluun menoa 50-vuotiaana, tenniksen pelaamista, Sitarlan talonsa remontoimista ja ajoittaisia terveysongelmia. 25 vuoden avoliitto päättyy, mutta tämä kuitataan sivulauseessa. Kumppanin nimeäkään ei mainita, hän on teoksessa mutkattomasti vain elämäntoveri tai elämänkumppani.
Muistelmien pääasiallisen sisällön muodostavatkin Mäkelän tekemät matkat ja hänen kirjoittamansa teokset. Pitkiä ja uuvuttavia matkakuvauksia on tarjolla ainakin Venäjältä, Libanonista, Italiasta, Ranskasta ja Islannissa, kotimaatamme unohtamatta. Matkakuvauksista olisi saanut omankin kirjan ja samalla tämä teos olisi saanut jäntevämmän rakenteen.

Kirjojensa syntyhistoriasta Mäkelä kirjoittaa valikoiden, erityisesti huomiota saavat Leinosta, L.Onervasta, Casanovasta ja Pushkinista kirjoitetut romaanit ja tietoteokset. Ennen Vapauden lukemista olisi voinut ajatella, että Eino Leinosta kertova romaani Mestari olisi ollut useamman vuoden suurtyö. Mäkelä kuitenkin kertoo saaneensa idean teokseen vasta loppuvuodesta 1994. Seuraavana vuonna kirja oli kirjoitettu, julkaistu ja Finlandia-palkinnolla palkittu. Ammattimies, kerta kaikkiaan.
Mestarin saama huomio ja sen kontrasti seuraavaan teokseen osoittavat Mäkelästä kirjallisen maailman oikullisuuden: Pekka Tarkan kiittävä arvio Helsingin Sanomissa saa aikaan positiivisen kierteen, joka päättyy Finlandiaan ja myyntimenestykseen. Seuraavana vuonna Mäkelä julkaisee uuden romaanin Katso, se päivä on tuleva. Tämä teos teilataan samassa lehdessä pahasti eikä kirja sen jälkeen kiinnosta enää ketään. Uutuus menestyy joko heti tai ei ollenkaan, se on kirjallisen maailman laki.

Mäkelän muistelmateos on sinänsä hienoa luettavaa: rytmikästä, soljuvaa tekstiä, jossa on niin asiasisältöä kuin kauneuttakin. Tekstiä ahmii eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Lukija huomaa kuitenkin jatkuvasti miettivänsä, mitä kaikkea olennaista kirjoittaja jättää joko kokonaan mainitsematta tai ohittaa vain maininnan tasolla. Avioliitoista ei puhuta reunahuomautuksia enempää eikä Mäkelän varsinaista arkea juurikaan kuvata. Äidilleen Mäkelä suo teoksessa muutaman sivun, isäänsä ei mainitse kertaakaan, vaikka kirjoitti tästä muistelmateoksen vuonna 2004. Ehkä syy on Mäkelän valitsemassa ohjenuorassa: kuolleista puhutaan vain hyvää. Yleisesti lähimenneisyyden muistelemisesta Mäkelä toteaa:

”Yhä enemmän jää silti heti sanomatta. Monia asioita myös kaunistelee, pehmentää, unohtaakin – siksi, että se on helpointa.”

Ratkaisu on omalla tavallaan Hannu Mäkelän kirjailijakuvaan sopiva: hän on vanhan ajan sivistyneistöä, kultivoitunut runoilija, herrasmies, ei mikään juoruilija. Toisaalta teoksen alussa raportoidaan 1990-luvun taitteen sekavasta vaiheesta hyvinkin tarkkaan. Ehkä hän huomasi kirjoittamisprosessin aikana lähimenneisyydestä kirjoittamisen liian tuskalliseksi? Muistelmateoksesta jää siis syystä tai toisesta puuttumaan olennainen pala, Hannu Mäkelän henkilökohtainen elämänhistoria näiltä vuosilta.

Muistan: Vapaus on tyylikäs teos, ehkä liiankin tyylikäs. Mäkelä tiedostaa itsekin, mitkä olennaiset elämänalueet jäävät teoksen ulkopuolelle ja päättää muistelmasarjansa tähän. Lopettamispäätöksestä voi aistia hivenen surua, ehkä turhautumistakin. Jos kuitenkin tuntee, että yksityiskohtainen kuvaus omasta elämästä ei ole oikeudenmukaista lähipiiriä kohtaan, ratkaisu lopettaa sarja tähän on varmasti oikea. Näin Mäkelä sen tekee:

”Itsensä saanee ristiinnaulita, muita ei. – – Niinpä. Lähimenneisyys voi toden totta jäädä rauhaan.”