Kirjailija Heikki Turunen Turun kirjamessuilla 2009. 
Heikki Turunen luonnehtii itseään usein viimeiseksi korpikirjailijaksi tai viimeiseksi kansankirjailijaksi. Tätä myyttiä Heikkinenkin kirjassa rakentaa. Leveällä murteella kirjatut Turusen pitkät yksinpuhelut toistuvat läpi teoksen eikä Heikkinen tunnu kyseenalaistavan Turusen kertomaa missään vaiheessa. Kontrasti Heikkisen edelliseen teokseen Risainen elämä on melkoinen. Risaista elämää varten Heikkinen teki hurjan määrän haastatteluja, joissa pääsivät ääneen kaikki halukkaat Juicen bändin bussikuskista lähtien; Turjailijassa taas haastatellaan Turusen lisäksi vain tämän veli ja vaimo.
Hieman ulkopuolista näkökulmaa tuo sentään Heikkisen analysoima Turusen ja tämän kustantajan Vilho Vikstenin kiivas kirjeenvaihto vuosien varrelta. Heikkinen tekee pieniä kuvauksia teoksista, antaa Turusen puhua niistä omalla äänellään ja palaa useiden teosten kohdalla Turusen ja Vikstenin kirjeisiin. Turjailijassa parhaan kuvan kirjailija ja taiteilija Heikki Turusesta saa näistä kirjeistä. Heikkinen on tehnyt erittäin hyvän ratkaisun rakentaessaan teosten syntyhistoriaa myös aikalaisdokumenttien kautta. Tässä lienee teoksen suurin ansio.
Massiivisen tuotannon luoneesta Turusesta on vaikeaa ja työlästä kirjoittaa perusteellisesti teokset analysoivaa elämäkertaa. Samoin on vaikeaa välillä erottaa miestä hänen teoksistaan, joissa omaelämäkerrallista ja todellisuuteen perustuvaa ainesta riittää. Heikkinen tuottaa lukijalle hienon kokonaiskuvan ja koosteen Turusen tuotannosta, mutta syvällisempi analyysi on jätetty odottamaan seuraavaa kirjoittajaa. Heikkisen paksusta Juice-kirjasta on vain vuosi aikaa, joten lienee selvää, että aika on loppunut kesken. On mahdollista arvostaa Heikkisen pyrkimystä saada juhlakirja valmiiksi ajoissa, mutta toisaalta Turusen kannalta on jopa loukkaavaa, ettei kirjoittaja varaa tarpeeksi aikaa ja näe tarpeeksi vaivaa tehdäkseen kerralla kunnollisen teoksen. Alkaako nuoreksi kirjailijaksi jo erittäin paljon saaneen Heikkisen ote lipsua?
Rakenteeltaan Turjailija on melko tavanomainen elämäkerta, lähdetään lapsuudesta ja päädytään nykyhetkeen. Lukujen välissä on kuitenkin lyhyitä tekstejä Heikkisen tunnelmista kirjoitusprosessin ajalta. Näissä teksteissä Heikkisen mummo tekee kuolemaa ja vaimo odottaa lasta. Teos olisi parempi ilman näitä narsistisia päiväkirjapäivityksiä. Kielen tasolla Heikkinen yrittää kunnianosoituksena välillä jäljitellä Turusta, useimmiten onneksi ei. Nämäkin nolot yritelmät olisi voinut karsia pois ja jättää murteen vain Turusen suoriin puheenvuoroihin, joita kirjassa riittää.
Turusen tuotantoa lukeneelle Turjailija ei tarjoa paljon uutta tietoa. Mielenkiintoinen Turusen persoonaan liittyvä ristiriita teoksessa piirtyy Heikkisen ja Turusen Seija-vaimon kuvausten välille. Heikkinen kuvaa Turusta perusluonteeltaan äärimmäisen kiltiksi ja kenties tähän maailmaan liian hyväksi ihmiseksi. Seija taas lausuu aviomiehestään seuraavasti:
”Ossoo se olla ilikee, osas varsinkin takavuosina. – – Linnan juhuliinkaan en Tampereelle lähtenyt matkaan, kun edellisten jäläkeen yks ihminen sano radiossa, jotta Heikki Turunen kohteli vaimoosa huonosti presidentin vastaanotolla. Oli se tottakii, hällä oli siellä tärkeempii ihmisiä kun oma akka huolehittavana.”
Ristiriidan voisi pelkistää niin, että kiltti ja herkkäkin mies osaa välillä olla täysi paska. Ei tätä teoksessa erityisesti kiistetäkään.
Turjailija ei ole missään nimessä huono teos ja Turusen tuotantoa tuntemattomalle lukijalle hyvä paikka aloittaa kirjailijaan tutustuminen. Heikki Turusen komea kirjailijanura on elämäkertansa ansainnut. Silti Antti Heikkisen olisi pitänyt tehdä suurempi työ kun urakan kerran otti. Osaamisesta asia ei olisi jäänyt kiinni, sen Heikkinen Risaisella elämällä todisti. Turjailijan kohdalla lukijan on syytä asennoitua lukemaan enemmänkin oppipojan ylistyslaulua mestarille kuin kriittistä ja perusteellista elämäkertaa.
Pietari Akujärvi