Nostalgista yhteisöllisyyttä ja turtuneita tunnereaktioita

Olen elänyt 2010-luvun kommuuneissa Suomessa ja ulkomailla ja innoissani tunnustelin elokuvan avulla, miten kommuuniasuminen on saattanut olla erilaista 1970-luvulla. Oletukseni oli, että muun muassa marihuanasta, vapaasta seksistä ja pasifismista tutuksi tulleella aikakaudella kommuuni kuvaisi ehkä näiden elämäntapojen huipentumaa. Elokuvaan liittyy välttämättä tunnelmointia utopistisesta yhteisöllisyydestä, yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien rikkomisesta ja ongelmien ratkomisesta demokraattisesti kaikkia kuullen.

Keskiluokkainen aviopari Erik ja Anna perustavat 1970-luvun Kööpenhaminaan kommuunin Erikin vanhaan kotitaloon. Heidän teini-ikäinen tyttärensä Freja on enimmäkseen tarkkailijan roolissa, mutta hän ei epäröi ratkaista ongelmia, kun vanhempien kyky kantaa vastuu romahtaa. Talon jakavat myös seitsemän muuta aikakaudelle tyypillistä henkilöä, jotka persoonallisuudellaan herättävät katsojissa kutkuttavaa naurua. Draamallinen juoni alkaa kehittyä, kun kommuuni vaikuttaa sen asukkaisiin ja laukaisee erilaisia patoutuneita tunteita, jotka johtavat toimintaan ja erilaisiin elämänmuutoksiin.

Jos keskittyy elokuvan pääosaan eli kommuuniin itseensä, teos on kuvaus yhteisön vaikutuksesta yksilöiden tunne-elämään ja yksilöllisten kriisien hallintaan onnistunut. Parin tunnin elokuvassa on haastavaa rakentaa looginen ja kestävä kuvaus kymmenestä eri henkilöstä; pakostakin jotkut henkilöt jäävät vieraiksi tai pinnallisiksi. Jäin kuitenkin ihmettelemään monen henkilön tunnereaktioita, kun he kohdatessaan valtavia kriisejä reagoivat niihin hyvin mitättömästi. Hieman kurtistavat kulmakarvoja ja vieräyttävät pari kyyneltä, mutta tunnemylläkkä jää silti laimeaksi ja henkilön sisäiseksi. Onko yhteisöllä todella niin valtava, suojaava vaikutus yksilöön, että suuristakin menetyksistä selviää suhteellisen helposti? Vai onko kyse henkilöiden turtuneista, kaiken kokeneista mielistä? Tai kenties sisäisistä piilotetuista tunteista, jotka katsojan tulee lukea tyhjyyteen tuijottavan henkilön kasvoilta? Olen kieltämättä nähnyt ekspressiivisempiäkin tunne-elämän kuvauksia, joihin olen kyennyt paremmin samaistumaan.

Elokuvassa vilahtelee paikoitellen leikkisiä, kauniita ja taiteellisia kuvakulmia, joista ehkä mieleenpainuvin tulee jo alussa, kun perheen tytär katselee vanhempiaan television lasin heijastamana kuin seuraten jotakin draamasarjaa. Hetki saattaa symboloida ohjaajan omaa kokemusta lapsuudesta, kun hän tarkkaili perhettään vastaavanlaisessa ympäristössä. Kun ottaa huomioon, että aika myös kaunistaa muistoja, voin ehkä ymmärtää elokuvan silotellun lopputuleman. Täysin realistisena en tarinaa pidä mutta ei sen sitä tarvitsekaan olla. Sehän on vain elokuvaa.