Allenin puolesta puhuttakoon, että miehellä on takanaan yli 50 vuoden kokemus alalta, joten tällainen vaivattomuus luoda elokuvia, on tässä tilanteessa suorastaan ymmärrettävää. Tämä vahva ammattitaito näkyy herran tämän hetkisessä uutukaisessa, Café Society (2016), soljuvan sulavana dialogina.
Allenin elokuvat eivät vaadi suurta perehtymistä etukäteen. Elokuvan maailmaan on vaivatonta uppoutua ja tieto, että elokuvan keskeisin juoni on kolmiodraama, tuskin herättää katsojan mielessä ylenpalttista uteliaisuutta.
Ensivaikutelmaltaan Allenin uutuus on swing-jazzin tahdittamaa sivistynyttä draamaa sijoittuen 1930-luvun elokuvabisnekseen, jonne Jesse Eisenbergin esittämä nuori ja hieman yksinkertainen Bobby Dorfman etsiytyy. Näyttelijöistä erityisesti Eisenberg onnistuu roolissaan ja omaksuu täysin Allenin nokkelan dialogin. Tätä vasten vaikuttaa Kristen Stewartin esittämä viattoman oloinen sihteerikkö Vonnie varsin vaisulta. Elokuvan suurin anti on jokaisen hahmon välille syntyvä sujuva vuorovaikutus, joka luo todentuntuisen vaikutelman tapahtumiin.
Koska elokuva on määritelty ”draamakomediaksi”, kuvittelisi sen sisältävän paljon koomisia elementtejä. Allenin huumori on kuitenkin hyvin asiallista ja järkyttäminen ei kuulu osaksi hänen elokuviaan. Katsoja, joka odottaa suurta draamaa ja näyttäviä käänteitä joutuu pettymään. Periaatteessa jokainen hahmo voittaa tarinassa, mutta tyytyväisyyden tunteminen ei välttämättä osoittaudu niin helpoksi, kuin luulisi. Café Society on puhtaasti kunnianosoitus kultaiselle 30-luvun amerikkalaiselle elokuvateollisuudelle ja se vilisee viittauksia ajan nimekkäimpiin tekijöihin. On ihailtavaa katsella elokuvan kameratyötä, jossa jokaisen hahmon paikka on mietitty viimeistä piirtoa myöten.
Vaikka juonellisesti elokuva on varsin mitätön, on Allenin luoma kuvitelma glamourista 30-luvusta silmiä hivelevää katseltavaa. Swing-jazz jää takuulla soimaan katsojan päähän, mutta onko elokuvien tekemisestä tullut Woody Allenille pelkkä rutiinitoimenpide?