Myrkyllisiä rajanvetoja

TEATTERI – Monimuotoistuvassa Suomessa rajanvedot yhteisöjen välillä sekä toiseuden kokemus ovat alati ajankohtaisia aiheita, joita on tarpeen käsitellä myös taiteen keinoin. Joensuussa rasismi, maahanmuutto ja erilaisuuden kohtaaminen ovat puhuttaneet jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistossa ensi-iltansa lokakuussa saanut Mä soitan veljille käsittelee sitä, miten toiseuden kokemus ja segregoituminen voi tapahtua itsestä riippumattomista syistä. Mitä maahanmuuttajayhteisössä tapahtuu, kun keskellä kaupunkia räjähtää autopommi?

Mä soitan veljille kuvaa erimielisten yhteisöä, jonka elämää räjähdyksestä seuraava pelko ja epäilys varjostavat. Kuka on osa meitä, kuka vieras, on keskeinen kysymys. Toiseus muodostuu ihmisten väliin, yhteisön sisään, ja lopulta itsen sisään.

Tekstistä vastaa ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri. Hänen äitinsä on ruotsalainen ja isänsä tunisialainen. Hän alkoi kirjoittaa näytelmää vuonna 2010, viikko Tukholman keskustaa ravistelleen autopommi-iskun jälkeen.

Ohjaaja Aino Kivi ei ollut aloittanut vielä työsuhdettaan kaupunginteatterin kanssa, kun idea esityksestä alkoi kypsyä.
”Puolitoista vuotta sitten teatterinjohtaja Vihtori Rämä sanoi, että haluaisi ohjelmistoon uuden kotimaisen tai ulkomaisen kantaesityksen. Aloin haalia ympäri Suomea ja Eurooppaa näytelmäkirjailijoilta esittämättömiä tekstejä. Sitten löysin tämän ruotsalaisen tekstin. Tämä oli aika tuore juttu. Tekijä oli alkanut kirjoittaa tekstiä vuonna 2010 ja tämä on vuonna 2012 kantaesitetty. Uusia ulkomaisia kantaesityksiä on ihan järkyttävän vähän Suomessa. Niitä ei oikeastaan tehdä juuri missään paitsi Kansallisteatterissa. Ja nyt meillä”, Kivi kertoo.

Kivi ehdotti kolmea erilaista ajankohtaiseksi kokemaansa aihekokonaisuutta.
”Yksi oli kunnioitus suhteessa maahanmuuttoon ja maahanmuuttajiin – yhteiskunnan segregoituminen. Tätä tekstiä sitten pähkäiltiin. Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että pommi on juuri räjähtänyt. Meillä Suomessa ei onneksi ole ollut näitä, joten meillä ei ole kokemusta siitä, miten tällainen asia vaikuttaa yhteiskuntaan. Myyrmanni toki, mutta siinä ei ollut etnisen profiloinnin aspektia. Usein yhteiskunnissa, joissa tällaisia iskuja on ollut, lähdetään laatimaan lakeja, jotka ilmaisevat, että on täysin ok pidättää kuka tahansa ja koska tahansa ja pitää sitä määrittämätön aika vangittuna ilman minkäänlaisia oikeuksia pelkästään etnisen profiloinnin ja todennäköisen epäilyn perusteella.”

Vähän kuin Patriot Act?
”Kyllä, ja Ruotsissahan tapahtuu ihan vastaavaa. Suomessa tätä ei ole ollut. Suomessa esitettynä tulikin olo, että onko tämä vain teoreettisen pohdiskelun tasolla, mutta teksti tarjosi mahdollisuuden aiheen syvempään pohdiskeluun: leiriytymistä ja pelkoa suhteessa tuntemattomaan. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että tänä syksynä Suomessakin on lähtenyt kärjistymään ikävällä tavalla. Isis-asia on nostanut päätään ja täältä on lähtenyt ihmisiä sinne ja palannut takaisin, ja pelkoa alkaa olla täälläkin. Ja sitten on nämä lastenvaunugatet.”

Vaikka alkuperäisteos on ruotsinkielinen ja kertoo ruotsalaisesta yhteiskunnasta, voidaanko sen argumentteja soveltaa suomalaiseen yhteiskuntaan?
”Samanlaiset asiat ovat meilläkin käynnissä kuin Ruotsissa. Ehkä pikkaisen viiveellä. Yhteiskunta rakennetaan sellaiseksi, että ihmiset eivät tutustu toisiinsa ja kohtaa toisiaan luontevasti. Alkaa tulla ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä: ’Keitä noi on? Millasia tyyppejä’. Myrkyllisiä rajanvetoja puolin ja toisin.”

Tätä keskusteluahan on käyty Joensuussa jo 90-luvulla. Silloin syrjintä profiloitui skineihin, mutta ennakkoluulot olivat samantyyppisiä kuin nykyään. Ollaanko tästä opittu yhtään mitään?
”Julma puoli tässä asiassa on se, että syrjintä verhoutuu eräänlaiseen akateemiseen diskurssiin. Silmiinpistävää on, etteivät ne ole enää skinit tai fyysinen väkivalta – vaikka sitäkin toki on – vaan niin sanotut vakavasti otettavat poliitikot vakavasti otettavien puolueiden leireissä kalastelevat äänestäjiä täysin rasistisilla kannanotoilla. Ne ovat täysin tietämättömiä ja täysin törkeitä, mutta akateemiseen kielenkäyttöön verhottuna ookoo.”

Teksti on käännösteksti Joensuun kaupunginteatteria varten, mutta näytelmää ei ole sovitettu Suomeen tai Pohjois-Karjalaan.
”Ei se ruotsalaisuuskaan sieltä ihan kauheasti paista. Joitain paikannimiä ja pieniä asioita. Oleellista kuitenkin on, että teoksessa on pieni vieraannuttamisaspekti. Monissa suomalaisissa teksteissä on kuitenkin naiivi asenne, että kirjoitamme mustavalkoisen moraliteetin katsomossa istuville rasisteille. Eurooppalaisissa teksteissä oli tähän perspektiiviin aika raakaa näkökulmaa, joissa oli tuotu esiin vahvasti myös maahanmuuton ongelmakohtia. Kirjoittajat ovat niissäkin maahanmuuttajataustaisia ja he haluavat tuoda nämä kysymykset pinnalle. Myös tämän kautta meidän piti pohtia näkökulmaamme. Miettiä sitä, millä suulla puhumme. Tässä tekstissä kiinnostavaa oli, miten se toi esiin rajanvedon negatiivisuuden. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, käsitellään teoksessa yleispohjoismaalaisia asioita. Toivottavasti katsoja kuitenkin kyseenalaistavat omat käsityksensä. Teksti on sellainen, että se vetää aina maton alta ja paljastaa vastaanottajan omat ennakkoluulot.”

Mä soitan veljille on osa Kunnioitus-trilogiaa, mutta mistään näytelmätrilogiasta ei suinkaan ole kyse, vaan kolmiosaisesta yhteisöprojektista.
”Meillä on yhteistyötä kahteen eri suuntaan. JoMonin kanssa on Henna Middeken vetämä yhteinen valokuvatyöpaja, jonka tuloksia esitellään kaupunginteatterin aulassa. Toinen yhteistyöprojekti on juuri käynnistetyn Lieksan nuorten yhteisteatterin kanssa. Minä ja Merja Pennanen olemme käyneet siellä vierailulla, ja heiltä tuli pieni esitys meidän ensi-iltamme yhteyteen. He ovat myös käyneet katsomassa esityksiämme. Eräs yhteistyön tärkeä kysymys on, kenen suulla meillä on oikeus puhua. Monet ikäiseni, koulutetut nuoret ihmiset eivät välttämättä tunne yhtään maahanmuuttajaa. Hämmästyttävää, kuinka eristäytyneitä porukat ovat toisistaan. Aika pelottavakin juttu oikeastaan.”

Esityksessä on selvästi kaikkia ikäluokkia puhuttelevia aineksia, mutta nuoret eivät ole kovin hyvin edustettuna kaupunginteatterin yleisössä.
”Ongelma on maanlaajuinen ja liittyy laitosteatteriin. Ihmiset 45-vuotiaista alaspäin eivät käy katsomassa esityksiä. Lippujen hinta on toki yksi este. Teatteri mielletään myös vaikeaksi. Leffaan meno on paljon arkipäiväisempää. Teosten muotokieli on myös tärkeää. Tekijät menevät helposti metsään, jos yrittävät tehdä erityisesti nuorisoa varten jotain. Monia ei ole viety lapsena teatteriin edes koulujen toimesta, joten heille ei ole muodostunut teatterin katsomisen kokemusta. Perehdyttämistä siis vaaditaan sekä teatterintekijöiltä pohtimista siitä, mitä teatteri voisi merkitä niille, joille se on vierasta. Siinä ei ole mitään järkeä, että yritetään saada ihmiset teatteriin hinnalla millä hyvänsä. Se on merkki taiteen kuolemasta. Mä soitan veljille -esityksellä on kuitenkin ajankohtainen aihe, josta ihmiset puhuvat netissä ja Facebookissa keskenään. Tämä ei ole missään nimessä opetusnäytelmä, vaan tarkoitus on herättää keskustelua ja tarjota uusia näkökulmia. Myös teoksen estetiikka on mielestäni vetoavaa.”

Mä soitan veljille -kritiikki Uljaassa: Yksin vainoharjan aallokossa