Kansallissankari ja nero!
Kun dokumenttielokuvaksi väitetyn elokuvan tiedotteessa on ensimmäisen lauseen loppuun tultaessa nimitetty leffan päähenkilöä sekä kansallissankariksi että neroksi, ei uskalla odottaa mitään kovin laadukasta saliin astellessaan. En tiedä kuinka ironinen hipsteri on ollut saatetekstiä kasailemassa, mutta epäilen, että tosissaan ollaan. Tomi Putaansuusta ja Lordista kertova Monsterimies yllättää siis positiivisesti, kun sen pystyy katsomaan ilman myötähäpeän tunteita. Joitakin perustavanlaatuisia puutteita lukuun ottamatta se on mukiinmenevä mainoselokuva hiljattain uuden levyn julkaisseesta (Niin, olitteko kuulleet? En minäkään!) Lordista.
26. syyskuuta ilmestyvässä Uljaassa Pertti Kurikan nimipäivät -muusikko Sami Helle kiteyttää upeasti Kovasikajuttu-dokumentin merkityksen bändille: ”Ilman Kovasikajuttua meillä ei olisi välttämättä ollenkaan faneja. Leffan ansiosta on päästy keikkailemaan ulkomaille, ja päästy esimerkiksi lämmittelemään Him-yhtyettä.” Monsterimiehessäkin on kyse kai pääasiassa siitä, että Lordille pyritään saamaan nostetta, jota on etenkin kotimaassa ollut heikonlaisesti. Ulkomailla katsomot ovat ilmeisesti edelleen täyteen ammuttuja, ja sen myös dokkari pyrkii tekemään mahdollisimman selväksi.
Pahin puute löytyy leffan draaman kaaresta. Sitä ei oikeastaan ole, ja tämä latistaa kokonaisuutta pahasti. On mies, jolla on selkeä ja täsmällinen visio siitä, mitä hän haluaa olla ja hän joutuu kohtaamaan uskomattomia vastoinkäymisiä matkallaan kohti voittoa. Tarina on klassisuudessaan herkullinen ja läpi käydään paljon hyvin dramaattisia tapahtumia, mutta ne tyydytään toteamaan ja ohitetaan kovin nopeasti.
Homma alkaa Lordin juurien esittelyllä Putaansuun lapsuusaikaisia piirroksia ja niiden teknistä kehittymistä näyttämällä. Sitten juostaan läpi euroviisuvoitto ja tullaan tilanteeseen viisi vuotta sen jälkeen. Koko Suomi on unohtanut Lordin, velat painavat bändin harteilla ja uuden levyn pitäisi kuitata velat ja aloittaa uusi nousukausi. Sivujuonteena on paniikkiratkaisuna vetäisty kierros Kuorosodassa, jota Putaansuu myöhemmin kertoo katuvansa. Tarinan aikana bändin rumpali vaihtuu useita kertoja, on kuolemantapauksia (Otus, Tonmi Lillman), jäsenen lähtöä bändistä (Awa, eli Leena Peisa), toisen potkimista bändistä (Jimmy Hammer, Jari Mäkeläinen, jota ei missään lyhyeksi jääneen vierailunsa vuoksi listata bändin jäseneksi), Putaansuun synkkiä mietteitä bändin tulevaisuudesta ja ties mitä. Putaansuu ilmoittaa, että hän on joko Lordi tai kuollut. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Kun asian näin listaa, niin on oikeasti ihmeteltävä, että millä ilveellä dokkarista on lopulta edes saatu niin tasaisen pliisu? Kenties tyylikkäin ja vaikuttavin kohtaus koko dokkarissa on hetki, jolloin Peisa bändin jätettyään paljastaa kasvonsa. Se on hieno kohtaus, mutta ei varmasti ole tarkoitus, että se jää mieleen vaikuttavimpana.
Toinen rasittava asia elokuvassa on se journalistisen otteen täydellinen puute. Ymmärtääkseni ohjaaja, käsikirjoittaja Antti Haase on melko läheinen Putaansuun kanssa, ja ainakin dokumentin perusteella niin on syytä olettaa. Monsterimies kertoo hyvin tarkkaan harkitun ja rajatun tarinan Putaansuusta/Lordista, eikä pyri minkäänlaiseen kriittisyyteen tai analyyttisyyteen. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että Putaansuu on pitänyt talutushihnaa hyvin tiukalla koko dokumentin tekemisen ajan. Kuvakulmakikkailu Putaansuun kasvojen piilossa pitämiseksi lipsahtaa monta kertaa tahattoman komiikan puolelle.
Näine puutteineenkin Monsterimiehen katsoo mielellään, sillä aihe on aidosti mielenkiintoinen. Musiikillisesti Lordi ei välttämättä ole erityisen vakuuttava, mutta heavy metal –kulttuuria koko kansan kaurapuuroksi popularisoivana ilmiönä hyvin kiehtova. Neroudesta ei välttämättä voi leffan saatetekstin tapaan puhua, ja kansallissankaruuskin vaatii hitusen verran ironiset lainausmerkit ympärilleen. Mutta on tosiseikka, että Lordin euroviisuvoitto vuonna 2006 oli tavattoman merkittävä asia monelle suomalaiselle. Luultavasti muistat missä olit silloin, samoin kuin muistat missä olit WTC-tornien sortuessa tai vuonna ysiviis. Tämä elokuva puolustaa kyllä paikkaansa räikeine puutteineenkin.
Monsterimies ensi-ilta 26. syyskuuta