Kuva: Pasi Huttunen 
Alkusyksystä filosofian tohtoriksi väitelleen Mäkelän uusi teos on popularisoitu esseekokoelma hänen väitöskirjansa aiheesta, tabuja rikkovasta taiteesta. Mäkelä käsittelee tabuja rikkovaa taidetta sekä yleisesti länsimaisessa kulttuurissa että yksittäisten tapausten kautta kotimaassa. Suomesta on poimittu enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti seitsemän taideteosta: Hannu Salaman Juhannustanssit, Esa Sariolan Kuolemaani saakka, Jumalan teatterin esitys Oulun teatteripäivillä, Teemu Mäen Sex and death, Ulla-Maija Karttusen Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin Uralin perhonen ja Erkko Lyytisen Suomen marsalkka.
Kaikki Mäkelän valitsemat tapaukset ovat mediaa viime vuosina seuranneille tuttuja. Mannerheimista on 2010-luvulla kohuttu kahdessa eri tapauksessa, Mäen ns. kissantappovideo nousee esiin aina vain uudestaan, ja tapaus Neitsythuorakirkon yhteydessä mainittiin lapsiporno, joka tappoi kaiken keskustelun. Mäkelän sanoin: julkisuuden vallitsevaksi suhtautumistavaksi oli jo muodostunut moraalipaniikki. Kaikkia tapauksia yhdistää se, että tabun rikkominen peitti varsinaisen taideteoksen alleen. Keskustelussa äänekkäimpiä olivat ne, jotka eivät varsinaista teosta olleet nähneet eivätkä halunneetkaan nähdä.
Yksi poikkeus joukkoon kuitenkin mahtuu: Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka. Huolimatta siitä, että Sariola on yksi merkittävimmistä vielä elävistä kirjailijoistamme, Kuolemaani saakka on täysin unohdettu romaani ja ylipäätään kiinnostus Sariolan kirjoja kohtaan on ollut vapaassa pudotuksessa 90-luvulta alkaen. Mäkelä tiedostaa itsekin, ettei Kuolemaani saakka sinänsä kuulu joukkoon, mutta perustelee, ettei tässä tapauksessa tärkeää olekaan itse teos vaan sen rikkoma tabu. Sariola rikkoo tabun pienen ihmisen hyvyydestä, eikä tuomitse pahuudella menestyvän voittokulkua. Uhrit eivät saa oikeutta, eikä voittaja tuomiota. Mäkelä siteeraa runsaasti Sariolan haastatteluja 1980-luvulta sekä joitakin aikalaisarvioita ja on mielenkiintoista huomata, että Kuolemaani saakka otetaan poikkeuksetta vastaan realistisena romaanina. Jos romaanin lukee nyt, ensimmäinen mieleen tuleva kysymys on, onko koko teos vitsi vai ei? Kuolemaani saakka ei näyttäytynyt aikalaisille äärimmäisenä ja groteskina satiirina, jollaisena se on hyvin mahdollista nähdä.
Mäkelän valitsemista tapauksista neljä on päätynyt oikeuteen: Salama sai tuomion jumalanpilkasta, Teemu Mäki eläinrääkkäyksestä, Ulla-Maija Karttunen lapsipornon levittämisestä ja Jumalan teatterin jäsenet useista eri rikoksista, mm. pahoinpitelystä. Karttusen oikeus jätti syyllisyydestä huolimatta tuomitsematta rangaistukseen, Salaman taas armahti Jumalasta seuraava, Urho Kekkonen. Jumalan teatterin jäsenet tuomittiin vankeuteen ja sakkoihin sekä erotettiin teatterikorkeakoulusta, Teemu Mäki tuomittiin sakkoihin. Kenenkään ura taiteilijana ei päättynyt oikeusprosesseihin, mutta ne saivat aikaan pitkiä kirjallisia, katkeriakin tilityksiä (Mäki, Karttunen, Jumalan teatterin Esa Kirkkopelto). Teemu Mäen uraan hänen kiistelty teoksensa on vaikuttanut eniten: suurelle yleisölle hän on ensisijaisesti kissantappovideon tekijä, ei kuvataiteen professori tai taiteilija. Kieltämättä kissan tappaminen kirveellä ja raadolle runkkaaminen taiteen nimissä on melkoisesti äärimmäisempää kuin muutaman netistä etsityn seksikuvan liittäminen taideinstallaatioon. Se oli Ulla-Maija Karttusen ”rikos”.
Raa´asti murhatut Charlie Hebdo -lehden pilapiirtäjät olivat Mäkelälle alkusysäys Tämä ei ole taidetta -teoksen kirjoittamiseen. Hänen mukaansa piirtäjistä ei tullutkaan marttyyreita vaan nämä nähtiin ”muita kulttuureja ymmärtämättöminä eurooppalaisen kolonialismin jäänteinä”. Hyökkäyksestä selvinnyt piirtäjä Bernard Willem esitti, ettei piirroksilla pidä olla rajoja, koska tappajillakaan ei niitä ole. Mäkelän mukaan kulttuurissa täytyy olla jotain vikaa, jos jotkut heräävät töihin vain pilkatakseen muiden arvoja. Satiirikkojen murhaaminen saadaan näyttämään melkeinpä oikeutetulta. Terävästi kirjoitettu, heikosti ajateltu. Ilmeisesti provokatiivisesta taiteesta kirjoittaminen lietsoi Mäkelänkin provosoimaan, jälleen kerran.
Tämä ei ole taidetta perustuu väitöskirjaan, mutta ei kärsi akateemisen ilmaisun raskassoutuisuudesta, vaan lukijan onneksi pikemminkin venyttää akateemisen ilmaisun rajoja. Tutkimustaan Mäkelä ei kutsu tutkimukseksi vaan toistuvasti löytöretkeksi. Teoksen tärkein käsite on modernisaatio, joka viittaa demokratian, ilmaisunvapauden, rationaalisuuden, ihmisoikeuksien ja individualismin kaltaisiin asioihin, jotka nähdään länsimaissa loukkaamattomina perusarvoina. Toisaalta modernisaatio viittaa hämärästi vain edistykseen, jota ainakin teknisen kehityksen osalta on useissa yhteiskunnissa kiistatta tapahtunut myös ilman demokratiaa tai kansalaisvapauksia. Suuri kysymys kuuluukin: onko länsimaiden syytä viedä omaa versiotaan modernisaatiosta kehitysmaihin vaikka asevoimin, vai hyväksymmekö sen, että jokainen maa toteuttaa modernisaatiota omalla tavallaan tai haluaa järjestää yhteiskuntansa muuten kuin modernisaation pohjalle?
Vaikka teoksen yksityiskohtaisesti käsitellyt tapaukset ovat Suomesta, ne liittyvät yleisempään kehityskulkuun.
”Vaikka kristillisten piirien närkästyminen Juhannustanssien kielenkäytöstä – – ei ole suoraan verrattavissa Jyllanspostenin, Charlie Hebdon tai Pariisin tapahtumiin, periaatteessa samasta asiasta on kyse. Toisella puolella ovat modernisaation arvot, kuten sanavapaus ja toisella tunne omien yhteisöllisten arvojen loukkaamisesta.”
Mäkelä esittää ratkaisuksi ”maailman pelastumiseen” länsimaisen ja islamilaisen maailman istumista yhteiseen, herrattomaan pöytään käymään dialogia arvoista. Sananvapauden ”rinnalle tulee sananvastuu”. Sitä, että tämä tarkoittaa uskonnon läpäisemien primitiivisten kulttuurien edistyneisiin kohdistamaa sensuuria, ei sanota ääneen. Toisaalta Mäkelä myös esittää, että 2000-luvun poliittisessa korrektiudessa suljetaan kelpaamattomat ulos vielä nopeammin kuin uskovaisissa piireissä ennen ja että ”virheet ovat hyvinkin sensuurin luokkaa”.
Mäkelä olisi voinut jättää pari provokaatiota kirjoittamatta, mutta Tämä ei ole taidetta on silti tärkeä ja lukemisen arvoinen kirja jokaiselle sananvapauden kysymyksistä kiinnostuneelle. Sen suurimmat ansiot ovat kotimaisten kohutapauksien analyysissa. Tämä on valitettavaa, sillä sananvapauden rajoista, sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden vaikutuksista olisi mielellään lukenut huomattavasti enemmän. Nyt kokonaiskuvaksi jää hämäräksi. Länsimaissa suuri linja on ollut, että ilmaisunvapaus voittaa, ja sensuuri häviää. Onko tähän tulossa muutos? Toivon Mäkelän palaavan aiheeseen jossakin tulevassa esseekokoelmassaan. Urakka ei ole valmis.
Matti Mäkelän haastattelu väitöskirjaan liittyen: Tabuja rikkova taide