Albumin parasta antia ovat upeat kitaramelodiat. Ne soivat läpi koko albumin upeasti, ja kruunaavat hienot sävellykset. Levyn päättää kappale Mun pitäis nyt lähtee, joka on tänä vuonna julkaistujen balladien ehdotonta parhaimmistoa.
Yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen biisintekijän Heikki Marttilan edellinen yhtye oli Stella. Mielleyhtymiltä ei voi välttyä, sillä soinnissa on samanlaista iskelmällisyyttä, joka varmaan osaltaan sai kyseisen yhtyeen kappaleet soimaan ahkerasti niin laajalla radiokanavien kirjolla. Selvimmillään Stella kuuluu kappaleessa Ajanhukkaa, jossa vain laulaja Ville Härkösen ulosanti muistuttaa kyseessä olevan eri yhtyeen.
Härkönen vastaa myös albumin teksteistä. Suuren rakkaustarinan ääriviivoista ja minttubuffeteista liu’utaan nopeasti päättyviin suhteisiin ja viimeisiin yhteisiin viinipullollisiin. Modernin kaupungissa asuvan aikuisen sielunmaisemasta ja arjesta maalataan pettymysten ja hiipuvan toivon sävyttämä kuva. Eskapismin polttoaineeksi albumista ei siis ole, mutta se ei varmastikaan ole ollut tavoitteenakaan. Tekstejä voisi verrata Zen Cafén tuotantoon, jonka teksteissä Samuli Putro muutti arkipäivän runoudeksi.
Sonik vakuuttaa debyyttialbumillaan, ja jään seuraamaan yhtyeen uraa mielenkiinnolla. Yhtyeen soinnissa kuuluu sen kantavien voimien vuosien varrella karttunut kokemus, joka on nyt jalostunut hienoksi ylistykseksi kitaramelodioiden kaikkivoipaisuudelle.
Antti Sillanmäki