Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

Kiinnostava, mutta vajaa maailma

Miki Liukkonen on palkittu runoilija joka on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa. Lapset auringon alla on hänen ensimmäinen romaaninsa. WSOY:n sivuilla uhataan teoksen olevan “kirja, jollaista et takuulla ole ennen lukenut”. Kunnianhimoiseen tavoitteeseen ei kuitenkaan aivan päästä.

Liukkonen lähtee tavoittelemaan taivaita kirjoittaessaan romaanin keltaisesta väristä. Päähenkilöinä toimivat isä ja poika, jotka kumpikin jäävät yhtä kylmiksi ja kaukaisiksi, vaikka takakannen mukaan tarinan pitäisi olla mieskaksikon kasvukertomus.

Jonas Auer elää isänsä perinnöksi jättämillä rahoilla Fiskarsissa. Hänen elämänsä on turvattua aina siihen saakka kun hän erään keltaisen värin seminaarin yhteydessä saa kutsun Siennaan. Siellä Jonas löytää elämänsä rakkauden ja luo samalla pohjan kirjan toiselle puoliskolle.

Henry Guardueci-Auer on musiikin ihmelapsi, nuoresta saakka kitaraa soittanut erakkoluontoinen nero. Isäänsä hän ei ole koskaan tavannut, mutta keltaiseen väriin tutustuessaan löytää hän myös Jonas Auerin perinnön.

Uuszeniläiset, keltaisen värin seminaarit ja Egyptin pyramidien purkaminen ovat esimerkkejä Liukkosen kehittämän maailman vinksahtaneisuudesta. Omalaatuisista elementeistä huolimatta teos jättää keskinkertaisen jälkimaun. Juoni matelee eteenpäin, eikä taustalla silloin tällöin häilähtävä kehyskertomus juurikaan lisää tarinan kiinnostavuutta.

Jonas Auerin elämään keskittyvä puolisko on lähes pelkkää henkilöhahmon esittelyä. Samalla linjalla jatkaa myös toinen puolisko, kunnes viimeiset sivut tarjoavat yhtäkkisen ilmapiirinvaihdoksen.

Nokkela lopetus ei kuitenkaan pelasta teosta siltä tosiasialta, että suurin osa tekstistä tuntuu teennäiseltä erikoisuuden tavoittelulta. Jonas Auerin harrastuksiin kuuluvat muun muassa täydellisen asukastaulun suunnitteleminen ja huoltoasemien kierteleminen. Keltainen pyörii kuvioissa mukana jatkuvasti ja sen ympärille on rakennettu ties millaista toimintaa. Kitaransoiton opettaja pukeutuu kuin eläisi edelleen 70-luvulla, eivätkä muutkaan sivuhenkilöt ole sieltä tavallisimmasta päästä.

Ainekset, joista olisi saanut riemastuttavalla tavalla päällään seisovan maailman, eivät oikein taivu täyteen mittaansa. Teksti ei vakuuta eikä Liukkosen luoman todellisuuden logiikka aukene lukijalle. Tuntuu kuin Liukkonen olisi vain halunnut luoda jotain mahdollisimman erilaista, muttei sitten saakaan kummallisuuksia istumaan kokonaisuuteen.

Kirjaa ei kuitenkaan voisi edes kuvitella jättävänsä kesken. Näyttämölle astelee jatkuvalla syötöllä outouksia. Jokaisen uuden kummajaisen kohdalla lukijan sydän hypähtää: ehkä tässä on nyt se jokin, joka saa kokonaisuuden hyrräämään.

Joskus uusi tuttavuus onkin varsinainen kultakimpale. Kuten Alain MurAndy Warhol -teemaisen yökerhon pyörittäjä, jonka taustatarina on loppuun hiottua kummallisuuden ihannointia – ja samalla myös hauska, looginen ja kiinnostava. Tällaiset kohdat osoittavat Liukkosen potentiaalin tarinankertojana. Toivottavasti tulevissa kirjoissa kokonaisuus toimii yhtä hyvin kuin nämä yksittäiset neronleimaukset.

Lapset auringon alla ei ole viihdyttävä, muttei oikeastaan tylsäkään. Mikään suuri taideteos se ei ole, mutta lukemisen arvoinen. Tarinasta huomaa että kyseessä on kirjailijan ensimmäinen romaani. Siinä on kuitenkin sen verran hyvää, että Liukkosen seuraavia romaaneja jää odottamaan lievällä mielenkiinnolla.