Suuntaviivoja uuteen verkkopolitiikkaan
Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittama Verkko suljettu oli helppo valinta luettavaksi, olihan Brunila tullut tutuksi jo yhtenä Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Suomalainen julkinen keskustelu internetistä poliittisena ilmiönä on aiemmin käsitellyt lähinnä tekijänoikeuksia ja sosiaalisen median käyttöä markkinoinnin apuvälineenä. Kirjoittajat ovatkin omien sanojensa mukaan halunneet ”siirtää tietoverkoista ja niiden sosiaalisesta ja poliittisesta merkityksestä käydyn keskustelun painopistettä pois piraattien ja tekijänoikeusjärjestöjen välisestä kädenväännöstä kohti laajempia ja käsitteellisempiä yhteiskunnallisia kysymyksiä”.
Keskustelu verkkopolitiikasta on värikkäämpää länsinaapurissamme ja siksi kirjassa onkin myös käännösartikkeleita ruotsalaisilta Rasmus Fleischerilta, Christopher Kullenbergilta ja Mathias Wågilta. Ratkaisu on mielestäni hedelmällinen, sillä Suomi on seurannut monissa asioissa Ruotsin jalanjäljissä ja dialogin rakentaminen eri maiden verkkoaktivistien välillä tuntuu luonnolliselta, ovathan fyysiset rajat osittain menettäneet merkitystään verkon mahdollistaessa uusia kommunikaation muotoja.
Fleischer avaa teoksen artikkelillaan, jossa hän analysoi eräänlaista vuoteen 2007 paikallistuvaa käännekohtaa internetin historiassa. Fleischer nimittää tuota hetkeä vastavallankumoukseksi. Tuolloin vuosituhannen alun vertaisuuteen ja hajautuneisiin ratkaisuihin korvautunut internetin perusrakenne korvautui suurten toimijoiden yhtiövallalla, joiden seurauksena tietovirrat keskittyivät ja internetin käyttäjät kyettiin profiloimaan entistä tarkemmin mainontaa varten. Enää edes hakukoneet eivät antaneet kaikille samoja hakutuloksia, vaan pikemminkin sitä, minkä Google arvioi hakijaa kiinnostavan
.
Seuraavassa artikkelissa Christopher Kullenberg esittelee ansiokkaasti ”tunneleita”, joiden avulla on mahdollista salata verkko- ja sähköpostiliikennettä. Viime vuosien vakoiluvuodot ovat osoittaneet, että hallitukset ovat kiinnostuneita seuraamaan kansalaistensa toimintaa verkossa. Kehittynyt salausteknologia on mahdollistanut sekä poliittisen aktivismin niissä maissa, joissa sananvapaus on uhattuna, mutta myös rikollisen materiaalin levittämisen. Lieveilmiöt ovat kuitenkin mielestäni pieni hinta poliittisista toimintamahdollisuuksista ja sananvapaudesta ja sosiaalisiin ongelmiin on vastattava sosiaalipoliittisilla ratkaisuilla – ei sensuurilla.
Kolmannessa artikkelissa Mikael Brunila siirtyy pohtimaan uudenlaisen verkkopolitiikan mahdollisuuksia foucault’laisessa hengessä. Hänen mukaansa valvontaa ja markkinoita on vaikeaa erottaa toisistaan tämän päivän verkossa ja kirkkaimmillaan ajatus kristallisoituu Googlen kokonaisvaltaisessa asiakasprofiloinnissa, jonka seurauksena on täsmämainontaa sijaintitietoihin, hakuhistoriaan ja moniin muihin muuttujiin perustuen. Kiinnostava on myös katsaus ruotsalaisen piraattiskenen ajatukseen kapitalismin nujertamisesta sitä kiihdyttämällä ja tässä Brunila käyttää esimerkkinä The Pirate Bayn tapausta, jossa halu viihteeseen irtaantui alan yritysten ansaintamalleista. TPB:n kohtaloksi koitui kuitenkin samasta maasta ponnistanut Spotify, joka markkinoi itseään ”piratismin laillisena vaihtoehtona” ja muodosti kompromissin kuluttajien ja viihdeteollisuuden välille.
Kirjan ainoa naiskirjoittaja Hanna Nikkanen perkaa yksityisyyden käsitteen riittämättömyyttä. Snowdenin taannoiset tietovuodot osoittivat, ettei yksityistä ja julkista ole aina mahdollista asettaa yksioikoiseen moraaliseen kehikkoon, vaan tietovuodoilla on merkittäviä poliittisia seurauksia. Yksityisyys käsitetään jonkinlaisena henkilökohtaisen rauhan loukkaamattomuutena ja Nikkanen esitteleekin kirjoituksessaan ”klandestineetin” käsitteen, joka on yksityisyyden kollektiivinen jatke, keskinäiseen luottamukseen perustuva puolivarjoisa tila toiminnalle.
Pontus Purokurun kirjoitukselta odotin ennen lukemista eniten. Olivathan hänen blogikirjoituksensa muovanneet poliittista ajatteluani lukiovuosina merkittävästi. Itse teksti kartoittaa nimettömyyden historiaa ja korostaa anonymiteetin hyviä puolia. Purokuru argumentoi, että vaatimus omalla nimellä esiintymisestä on historiallisesta uusi, ovathan monet länsimaisen ajattelun klassikoista Voltairen Candidesta Locken ja Spinozan tutkielmiin julkaistu alun perin joko nimettöminä tai salanimillä. Kirjoitus sai minut arvioimaan uudelleen suhdettani nimettömään kirjoitteluun verkossa. Aiempi suhtautumiseni pohjautui anonyymin vihapuheen vastustamiseen, mutta nyt kallistuisin painottamaan enemmän hyvää moderointilinjaa tilanteen ratkaisijana.
Kolmas ruotsalainen käännösartikkeli on Mathias Wågilta ja se pureutuu verkkopopulismin uusiin muotoihin tuoden selvyyttä suomalaisenkin verkkokeskustelun ilmiöihin. Jaettelu on ansiokas, mutta artikkelina se kuitenkin jää hieman muiden jalkoihin.
Venäjään perehtynyt toimittaja Antti Rautiainen lähestyy aihetta raikkaasta kulmasta tarkastemalla Venäjän kulttuurierojen vaikutusta maassa muotoutuneisiin tapoihin käyttää sosiaalista mediaa. Facebook näyttäytyy Venäjällä liberaalina, valtakriittisenä ja kosmopoliittisena palveluna ja se on alkanut vasta äskettäin nakertaa suosittua VKontakte-palvelua. Venäjällä on myös länsimaita suositumpaa esiintyä sosiaalisessa mediassa nimimerkin takana, mitä Rautiainen selittää venäläiseen kulttuuriin kuuluvalla tarpeella erottaa yksityinen ja julkinen voimakkaasti.
Kirjan päättävässä artikkelissa Kimmo Kallio pohdiskelee kolmen internetmetaforan taustaa. Metaforat ovat tie, avaruus ja putkisto. Kaltaiseni diginatiivin korviin nostalgiselta kuulostava puhe ”tiedon valtatiestä” sai Kallion mukaan alkunsa Yhdysvalloista ja tiehankkeisiin viittaamalla oli mahdollista perustella yhteisen varallisuuden ohjaaminen myös digitaalisen infrastruktuurin kehittämiseen. Kyberavaruudella on tarkoitettu ajasta ja paikasta riippumatonta tilaa, jota on lähes mahdotonta valvoa. Kallio mainitsi huvittavana esimerkkinä, kuinka Yhdysvaltojen kongressi halusi vuonna 1995 suodattaa internetin lapsille sopimattoman sisällön ikärajojen avulla ymmärtämättä lainkaan internetin kontrollia pakenevaa toimintalogiikkaa. Putkistolla Kallio tarkoittaa tilaa, joka yhdistää useita palveluja toisiinsa, esimerkkinä Ruotsissa toimiva sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten Sjunet.
Verkkopolitiikan pohtiminen on tärkeää myös konkreettisen putkiston rakentuessa, aiotaanhan Suomenlahden kautta vetää kaapeli, jonka kautta kulkisi merkittävä määrä tietoliikennettä ja tuolloin Suomi olisi avainasemassa siinä, kuinka suhtaudumme verkon avoimuuteen.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Verkko suljettu onnistuu tavoitteessaan laajentaa verkosta Suomessa käytävää poliittista keskustelua ja tuomaan keskusteluun nipun uusia käsitteitä. Runsaan käsiteanalyysin ja verkon historiallisia käänteitä hahmottavien kirjoitusten lisäksi olisin ehkä kaivannut vielä ripauksen lisää poliittista mielikuvitusta ja ehdotuksia uuden verkkopolitiikan rakentamiseksi. Painopiste oli myös mielestäni liiaksi sensuurin ja yksityisyyden kysymyksissä, vaikka monia isoja avoimuuskysymyksiä kuten digitaalista vertaistuotantoa ja avointa dataa sivuttiin vain ohuelti. Pienistä puutteistaan huolimatta teos on kuitenkin ansiokkainta, mitä verkon poliittisuudesta on Suomessa tähän mennessä julkaistu.
Mikael Brunila & Kimmo Kallio (toim.): Verkko suljettu – Internet ja avoimuuden rajat. Into kustannus, 2014, s. 280.