Menneisyyden varjot Ruotsissa
Laulu koti-ikävästä (2013) ei ehkä kerro mitään erityisen uutta mistään, mutta kertomus tuntuu silti tarpeelliselta. Aiemminkin miesaiheisiin keskittynyt dokumentaristi Mika Ronkainen on taas löytänyt arkisuudessaan epätavallisen ja kiinnostavan tarinan, jolla on voimaa koskettaa.
Populaarikulttuurin eri genreissä isien ja poikien suhteet ovat aihepiiri, joka ei tunnu kuluttamalla loppuvan. Kai Latvalehto on dokumentin alussa eksyksissä niin identiteettinsä kuin isyytensä kanssa. Hänet tunnetaan Aknestik-yhtyeestä suomirock-artistina, mutta hän puuskahtaa turhautuneena, ettei ole edes oikea suomalainen. Ulkopuolisuuden tunteiden takaa löytyy myös selitystään etsivää alemmuudentunnetta ja suorittamisen pakkoa.
Dokumentti kuvaa isä Tauno Latvalehdon kanssa tehtyä matkaa lapsuusvuosien Ruotsiin ja itsensä löytämiseen.
Suomalaiset siirtotyöläiset olivat Ruotsissa 70-luvulla sivistymättöminä ja juoppoina pidettyä hiukan alempaa kastia. Ja tarinat Slussenin sisseistä ja Göteborgin tehdastyöläisistä kertovat, että vähintään se juoppous oli usein tosiasia. Tauno kertoo suomalaissiirtolaisesta, joka kirjoitti itsemurhaviestin suomeksi ja ruotsiksi. Vain ruotsinkieliseen tämä kirjoitti lisäyksen: ”alkoholilla ei osuutta asiaan”.
Nämä menneisyyden varjot ovat väijyneet myös Kaita ja oman historiansa selvittäminen tuli välttämättömäksi viimeistään oman lapsen synnyttyä. Kai pohtii, että hänellä on koko ajan ollut tarve näyttää osaavansa ja pärjäävänsä, mutta ei tiedä kenelle hänen on pitänyt näyttää. Leffan kulkiessa käy ilmi, että ruotsin suomalaisia alaspäin katsoneille ruotsalaisille. Tätä menneisyyttä ruotivaa identiteettityötä leffa korostaa retrosävyisellä filtterillä, jonka läpi kaikki nähdään suurimman osan ajasta.
Elokuvan draaman kaarta voi seurata Kain kasvoilta. Ahdistus kasvaa, kunnes purkautuu kyyneleinä, jotka lopulta mahdollistavat rentoutumisen ja jonkinasteisen helpotuksen. Ehkä isyyteenkin on sitten helpompi päästä sisään, kun on käsitellyt perusteellisesti omat ulkopuolisuuden tunteensa.
Elokuva on dokumentti, mutta siihen tuodaan fiktiivisen elokuvan keinoja, jotka syventävät katselukokemusta. Ollaan siinä rajoilla, että kärsiikö dokkarin todistusvoima tästä leikittelystä, mutta rajan yli ei mennä. Loppujen lopuksi pysytään kiinni arjessa ja draamalliset tehokeinot tukevat tarinan kulkua.
Nimekkään artistikatraan esittämä 70-luvun siirtolaismusiikki luo romanttista, ideaalisempaa kuvaa siirtolaisuudesta, mutta Taunon muistelut palauttavat maanpinnalle tehokkaasti. Kontrasti toimii erinomaisesti ja sitä paitsi matkan varren paikoissa orkesterin voimin esitetyt biisit ovat hienoa katsottavaa ja kuultavaa sellaisenaankin.
5.4 ensi-iltansa saaneen leffan ehtii vielä näkemään Joensuussa Tapiossa ainakin 11.4. saakka. Kuopiossa Kuvakukossa leffa pyörii toukokuun alkuun.