KRITIIKKIPRAKTIKUM – Kukapa ei taidekriitikkoa vihaisi, ainakin joskus? Kritiikkipraktikumissa Itä-Suomen yliopiston kulttuuritieteissä opetellaan hyvän kritiikin tekoa. Mutta millainen se on? Onko kriitikon messiaaninen tehtävä valistaa rahvasta ja kehittää arvioimaansa alaa yhä suurempaan loistoon vai huiteleeko hän lyhyitä tuoteselosteita myyntiä edistämään?
”Perinteisesti kriitikko ja taiteilija olivat samalla puolella ja kriitikon tehtävä oli esitellä äimän käkenä olevalle lukijalle teoksia. Hyvän kritiikin ainekset ovat tavattoman yksinkertaiset ja ajattomat. Se sisältää kuvauksen teoksesta, analyysin ja arvottamisen”, yksi praktikumin vetäjistä, kirjailija ja kriitikko Matti Mäkelä toteaa ja piirtää kuvaajan tekijän, kriitikon, lukijan ja tutkimuksen vuorovaikutuksesta.
”Perinteisesti ajateltu objektiivisuus on täysi illuusio. Fanius on hienompaa kuin mukamas-objektiivisuus. Objektiivisuus tulee siitä, että on vapaa alue ja kaikki saavat sanoa. Ja se on kiehtovaa, että Googlessa kaikki kritiikit ovat rinta rinnan.”
Hän ei ole huolissaan siitä, että netti tai markkinatalous tappaisi hyvän kritiikin. Hän arvioi, että kritiikki seuraa luontaisesti taideinstituution muutosta ja trendejä.
”Että syntyy hedelmällinen suhde lukijan kanssa, pitää olla kirjoittanut sata kritiikkiä. Oli lukija samaa mieltä tai ei, niin silloin kritiikit voivat olla hyödyllisiä. Kriitikko seuraa alaa ja voi sanoa mitä siellä tapahtuu. Kriitikot ovat päivän erehtyjiä, mutta pitempi näkökulma on arvo.”
Arvotuksen merkitystä on Mäkelän mukaan pyritty poistamaan ja on syntynyt ammattikohuntekijöitä myyntiä edistämään.
”Arvotus tapahtuu silti tavalla tai toisella. Kritiikkien lyhentymisestä on puhuttu paljon, mutta se on foorumikysymys. Päivälehdissä on tapahtunut pinnallistumista, mutta ne eivät olekaan enää sivistyneistölle niin kuin aiemmin”, hän huomauttaa.
Hän kuitenkin korostaa, että vaikka kritiikin merkitystä yritetään nuijia olemattomiin, lähtee taideteoksen kestävyys usein jonkin kriitikon arvotuksesta. Kriitikon rooli on tärkeä, kun määritellään sitä hyvien teosten joukkoa, joka muodostaa kaanonin.
”Ei ole enää suuria kriitikkoja, eikä tarvitakaan, mutta kriitikolla on valtaa. Arvostelematta jättäminen on vallankäyttöä, ja huonoilla kritiikeilläkin on merkitystä lähinnä apurahoihin ja sijoittumiseen instituution sisällä. Merkittävintä se on silloin, jos nostaa uuden tekijän kaanoniin. Pudottamisessa ja haukkumisessa nousee aina esiin kysymys kriitikon motiivista.”
Raja rakentavan kritiikin ja omaa egoa pönkittävän haukkumisen välillä on häilyvä ja vaikea. Rakentavakin kritiikki tulkitaan usein vittuiluksi.
”Sellainen säälittävä pyrkimys pätemiseen on tylsää. Itselläni on sellainen suoja ilkeilyä ja runttaamista vastaan, että kirjoitan kirjoja myös itse. Annan arvon taiteen tekemiselle, oli laatu mikä hyvänsä. Vaikka minullakin on kaveruuksia loppunut kritiikkeihin”, Mäkelä sanoo.
”Kriitikoiden hiukan falski puolustus on, että olen velvollinen lukijoille. Ja on siitäkin esimerkkejä, että tekijät ovat saaneet huonoista kritiikeistä vihan voimaa ja päättäneet näyttää seuraavalla teoksella. Hyvästä kirjasta tulen iloiseksi ja huonosta surulliseksi, eikä niin, että innostun kun pääsen lyttäämään. Sen eron, että onko surullinen vai verenhimoinen näkee kyllä tekstistä.”
Periaatteessa kritiikin säännöt ovat samat taiteen eri aloilla, mutta Mäkelä muistuttaa perinteisestä verenhimoisuusjärjestyksestä.
”Kritiikkejä voidaan luokitella sen mukaan, onko nyrkin mitan etäisyydellä. Kirjallisuus on yleensä suhteellisen etäinen ja vielä nuivemmin arvioidaan käännöskirjallisuutta, vaikka se on sinänsä voimakkaamman valinnan läpikäynyttä. Näytelmän ensi-iltaa seuraavana aamuna krapulaiset näyttelijät saattavat kohdata kriitikon kadulla.”
Mäkelän, professori Helmi Järviluoma-Mäkelän ja professori Risto Turusen ohjastaman Kritiikkipraktikumin satoa julkaistaan taas Uljaan verkossa. Kritiikkipraktikumissa opiskelijat kirjoittavat kriitiikkejä konserteista, äänitteistä, kirjoista, taidenäyttelyistä, elokuvista, tanssi- ja teatteriesityksistä. Sarjan aloittavat Jenni Lintusen ja Emma Kaukiaisen elokuva-arviot.
Edellisen Kritiikkipraktikumin arviot:
Zooey Deschanelin karisma kannattelee uutta komediasarjaa
Rob Lowe on muutakin kuin kiiltokuva 80-luvulta
Regina löysi kitaran
Coldplay ja Mylo Xyloto – rakkautta ja jengielämää
Poikkitieteellistä runoutta
Kuolemattomuuden kysymyksistä
Almodovarin hitaasti aukeava draama
Mr English jälleen palveluksessanne
Björk uuden äärellä
Herätystä arjen ilmiöihin
Äitimyytin ravistelua
Järven jännitys rantavesissä
Drive nostaa hattua kasariväkivallalle
Tunteella ja taidolla
Insomniumia pimeneviin iltoihin
Ristiriitaisia tunnelmia Yonan konsertissa